"Missä sinä olit illalla olutta juomassa, kun pääsi on niin arka, hyvä ystävä?" — sanoi hän ja istuutui. Kun Harald laamanni tuli hänen luokseen, nousi hän kylläkin seisomaan ja seisoi siihen asti, kun toinen oli istuutunut, mutta sitten hän istahti tämän viereen, heitti jalan polvensa yli ja istui siinä kädet polven ympärillä, toisen puhuessa.
Erlend oli kertonut Simonille hyvin avosydämisesti kaikista vaikeuksista, joita hänelle oli tuottanut murhamiehen ja noitavaimon pako. Mutta kukaan ei olisi voinut olla huolettomamman näköinen kuin Erlend oli istuessaan siinä selvittelemässä asiaa laamannin kanssa.
Sitten tuli arkkipiispa. Hänet johdatti istuimelleen kaksi miestä, jotka sitten alkoivat asettaa patjoja hänen ympärilleen. Simon ei ollut nähnyt milloinkaan herra Eiliv Kortinia. Hän oli heikon ja vanhan näköinen ja näytti olevan viluissaan, vaikka hänellä oli yllään turkki ja karvareunainen lakki. Kun Erlendin vuoro tuli, johti Simon Erlend-lankonsa arkkipiispan eteen ja notkisti polveaan suudellessaan Eiliv-herran sormusta. Erlendkin suuteli sormusta kunnioittavasti.
Hän esiintyi myös erittäin sievästi ja kunnioittavasti astuessaan viimein arkkipiispan eteen — tämän keskusteltua ensin hyvän aikaa toisten herrojen kanssa erilaatuisista asioista. Mutta hän vastasi jokseenkin keveästi erään kaniikin tekemiin kysymyksiin, ja hänen ilmeensä oli rohkea ja viaton.
Olihan hän kuullut tuosta noituudesta juoruttavan jo useampia vuosia. Mutta niin kauan kuin ei kukaan ollut kääntynyt hänen puoleensa oikeuden edustajana, ei hän mitenkään voinut katsoa velvollisuudekseen tutkia kaikkia löyhiä puheita, joita naisväki punoo kokoon. Papin asia kai oli ottaa selville, milloin oli syytä nostaa kanne.
Sitten häneltä kysyttiin siitä vanhasta miehestä, joka oli asunut Husabyn maalla ja jonka sanottiin harjoittaneen taikuutta.
Erlend hymähti. Aan oli kyllä itse kerskunut taidostaan, mutta todisteita ei Erlend ollut nähnyt siitä koskaan. Lapsesta asti hän oli kuullut Aanin puhuvan joistakin velhottarista, joita hän nimitti Hoeniksi ja Skøguliksi ja Snotraksi — mutta hän ei ollut milloinkaan pitänyt sitä muuna kuin leikkipuheena ja kaskuna. "Veljeni Gunnulf ja pappimme Sira Eiliv ovat monesti kuulustelleet häntä, mutta eivät kai ole saaneet tietoonsa mitään merkittävämpää, koska eivät ole nostaneet syytettä. Mies kävi kirkossa joka messupyhä ja osasi rukouksensa." Kovin paljon hän ei ollut luottanut Aanin metkuihin ennenkään, mutta pohjoisesta palattuaan hän vasta oli oikein selvästi tajunnut, että Aanin temput olivat pelkkää petkutusta.
Pappi kysyi silloin, oliko totta, että Erlend oli kerran itse saanut Aanilta jotakin — jotakin, jonka piti tuoda hänelle onnea lemmen asioissa?
Oli, vastasi Erlend hymyillen, nopeasti ja selvästi. Hän oli silloin ollut viidentoista vaiheilla — kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten. Hän oli saanut Aanilta nahkamassin, jossa oli pieni valkoinen kivi ja eläimen kuivuneita osia. Mutta ei hän ollut juuri uskonut silloinkaan sellaisiin — hän oli antanut sen pois seuraavana vuonna, ollessaan ensimmäistä talvea kuninkaan kartanossa. Se oli tapahtunut eräässä kaupungin saunassa — hän oli vallattomuuksissaan näyttänyt taikakalun toisille nuorille pojille. Ja sitten oli eräs henkivartion päällikkö halunnut ostaa sen — Erlend oli vaihtanut sen hyvään partaveitseen.
Kysyttiin, kuka tuo herra oli.