Ensin Erlend ei tahtonut sitä mainita. Mutta arkkipiispa itse vaati häntä puhumaan. Erlend katsoi heihin veitikkamaisesti:
"Se oli herra Ivar Ogmundinpoika —"
Herrojen kasvot muuttuivat merkillisen näköisiksi. Vanhan Guttorm Helgenpojan suusta kuului kummallisia pyrskähdyksiä. Itse herra Eiliv koetti pakottautua pysymään vakavana. Silloin Erlend rohkeni sanoa silmät maahanluotuina ja alahuultaan puraisten:
"Eihän herra arkkipiispa ole kiusaava tuota kelpo ritaria tämän vanhan asian tähden. Kuten teille jo sanoin — minä en uskonut siihen juuri nimeksikään — enkä minä ole huomannut muutosta meissä kummassakaan sen vuoksi, että annoin hänelle tuon kappaleen —"
Herra Guttorm rämähti nyt röhänauruun, ja silloin muutkin, toinen toisensa perästä, yhtyivät siihen vatsansa pohjasta. Arkkipiispa hörähteli, yski ja pudisti päätään. Oli tunnettu asia, että Ivar-herralla oli aina ollut parempi tahto kuin taito eräissä asioissa.
Hetken kuluttua eräs ristinveljistä kuitenkin rauhoittui sen verran, että muistutti heidän kokoontuneen yhteen puhumaan vakavista asioista. Erlend kysyi hiukan terävästi, oliko joltakin taholta nostettu kanne häntä vastaan ja merkitsikö tämä kuulustelua — hän oli ymmärtänyt olevansa kutsuttu neuvottelukokoukseen. Keskustelua jatkettiin sitten, mutta jonkin verran häiriöitä tuotti sentään se, että Guttorm Helgenpoika purskahti vähän päästä naurunhörähdyksiin.
Toisena päivänä, langoksien ratsastaessa kotiin Ranheimista, otti Simon puheeksi eilisen keskustelunaiheen. Simonin mielestä Erlend oli suhtautunut siihen kovin keveästi — Simon oli ollut huomaavinaan, että yksi ja toinen noista korkeista herroista olisi halusta tehnyt hänelle kolttoset, jos olisi voinut.
Erlend sanoi, että sen hän kyllä tiesi. Sillä täällä pohjoisessa kannattivat useimmat kansleria — ainoastaan arkkipiispa oli ollut täysin laillinen — hän neuvotteli kaikissa asioissa apumiehensä Kløng Arenpojan kanssa, joka oli erinomaisen tarkka laintuntija. Erlend puhui tosissaan ja hymyili vain sanoessaan, ettei kukaan ollut tainnut odottaa, että hän tuntisi asiansa niin hyvin — eivät hänen kotoiset ystävänsä enempää kuin neuvoston herratkaan. Hän ei muuten tiennyt viitsisikö hoitaa enää koko lääniä, jos hänen toiminnalleen pantaisiin toisenlaiset ehdot kuin mihin hän oli sitoutunut Erling Vidkuninpojan ollessa valtakunnan johdossa. Hänen asiansa olivat nyt sellaiset, varsinkin hänen vaimonsa isän kuoleman jälkeen, ettei hänen tarvinnut kerjätä niiden miesten suosiota, jotka olivat nousseet valtaan siten, että kuningas oli julistettu täysi-ikäiseksi. Samantekevä, milloin tuo mätä poika julistettiin täysi-ikäiseksi, ei hän kuitenkaan miehistynyt siitä, että istui piilossa. Sitä aikaisemmin oli käyvä ilmi hänen oikea karvansa — taikka niiden ruotsalaisten herrojen karva, jotka ohjasivat häntä. Vielä hänen huomattaisiin olleen oikeassa kerran, tuumi Erlend. Tälle maalle oli käyvä kalliiksi, jos Maunu-kuningas yrittäisi laskea Skånen Ruotsin kruunun alle — ja Tanskaa vastaan syntyisi sota samalla hetkellä, kun yksi mies, tanskalainen tai saksalainen, saisi vallan siinä maassa. Ja entäs tuo pohjoisen naapurin kanssa solmittu rauha, jonka tuli kestää kymmenen vuotta — puolet ajasta oli jo kulunut, ja epätietoista oli, pitäisivätkö venäläiset sen voimassa loppuun asti. Hän ei luottanut siihen liiaksi — eikä siihen luottanut Erling. Olihan kansleri Paal oppinut sekä monessa suhteessa viisas mies — kenties. Mutta noilla neuvoston herroilla, jotka olivat ottaneet hänet älyniekakseen, ei ollut yhteensäkään yhtä paljon älyä kuin tällä Mustalla tässä. Nyt he olivat kuitenkin päässeet Erlingistä — vähäksi aikaa. Ja niin kauan saattoi Erlendkin pysyä syrjässä. Mutta Erling ja hänen ystävänsä olisivat mieluimmin nähneet Erlendin pysyvän vallassa ja rikkaudessa maan pohjoiskulmalla, joten hän ei nyt oikein ymmärtänyt mitä tehdä.
"Minusta näyttää siltä kuin sinä olisit viime aikoina oppinut laulamaan herra Erlingin nuotin mukaan", ei Simon Darre voinut olla huomauttamatta.
Erlend vastasi, että niin oli asia. Hän oli asunut Erling-herran kartanossa kuluneena kesänä käydessään Bergenissä ja oli oppinut tuntemaan hänet paremmin. Erling oli sitä mieltä, että rauha täytyi säilyttää ennen kaikkea. Mutta hän tahtoi Norjan maalle leijonan rauhan — kukaan ei ollut saava murtaa ainoatakaan hammasta tai katkaista yhtäkään kynttä heidän sukulaisensa Haakon-kuninkaan leijonalta — kukaan ei saisi muuttaa sitä toisen kansan metsästyskoiraksi. Muuten oli Erling-herralle sydämen asia, että saataisiin sovituksi loppuun vanhat riidat norjalaisten ja Ingebjørg-rouvan kesken. Kun tämä nyt oli jäänyt leskeksi Knut-herran jälkeen, täytyi toivoa hänen taas saavuttavan vallan poikansa yli. Asia oli tosin sellainen, että hän näytti rakastavan niin paljon Knut Porselle synnyttämiään lapsia, että oli kuin hän olisi jossakin määrin unohtanut vanhimman poikansa — mutta ehkäpä asia muuttuisi, kun hän jälleen joutuisi tämän läheisyyteen. Eikä Ingebjørg-rouvalla ollut mitään syytä toivoa, että Maunu-kuningas sekaantuisi Skånen levottomuuksiin, vaikka hänen velipuolillaan oli läänityksiä siellä.