Simon ajatteli mielessään, että kuulosti siltä kuin Erlend olisi todellakin ollut selvillä asioista. Mutta hän ihmetteli Erling Vidkuninpoikaa — saattoiko entinen drotsi uskoa Erlend Nikulauksenpojan pystyvän arvostelemaan tuollaisia asioita, vai oliko asianlaita niin, että Erling haki nykyään tukea mistä hyvänsä. Bjarkøn ritari ei luovuttanut hevillä valtaansa. Ei voitu väittää hänen milloinkaan käyttäneen sitä omaksi edukseen, mutta eihän hän ollut sellaisessa asemassakaan, että olisi sitä tarvinnut. Ja kaikki sanoivat hänen vuosien kuluessa tulleen yhä itsepäisemmäksi ja omavaltaisemmaksi ja paisuneen niin mahtavaksi sitä mukaa kuin toiset neuvoston herrat olivat ryhtyneet häntä vastustamaan, että hän viitsi tuskin kuulla kenenkään toisen mieltä.
Oli aivan Erlendin tapaista, että hän nyt oli astunut kokonaan Erling Vidkuninpojan laivaan — nyt kun tuuli oli alkanut käydä vastaiseksi ja kun oli epävarmaa, tulisiko siitä olemaan hyötyä Erling-herralle tai Erlendille, että tämä koko sielullaan oli liittynyt rikkaaseen sukulaiseensa. Kuitenkin täytyi Simonin tunnustaa, että vaikka Erlend käyttikin niin varomatonta kieltä ihmisistä ja asioista, ei hänen puheensa sentään ollut aivan järkeä vailla.
Mutta illalla hänen vallattomuudellaan ei ollut lainkaan rajaa. Erlend asui Nikulauksen-talossa, jonka hänen veljensä oli antanut hänelle luostariin mentyään. Kristiina oli hänen luonaan kolmen lapsen, kahden vanhimman ja viimeksisyntyneen kera, ja mukana oli myös Margret.
Illalla tuli heidän luokseen paljon väkeä, muiden muassa myös moni niistä herroista, jotka olivat olleet arkkipiispan kokouksessa edellisenä aamuna. Erlend nauroi ja piti ääntä pöydässä, kun kaikki istuivat oluen ääressä iltaruoan jälkeen. Hän oli ottanut omenan maljasta, piirrellyt ja raapustellut siihen jotakin veitsellä — ja viskasi sen sitten kierimään pöytää pitkin rouva Sunniva Olavintyttären syliin, joka rouva istui häntä vastapäätä.
Eräs toinen rouva, joka istui Sunnivan vieressä, tahtoi katsoa sitä ja otti kiinni omenasta, mutta toinen ei antanut sitä, ja he töykkivät toisiaan kirkuen ja nauraen. Silloin huusi Erlend, että Eyvor-rouva saisi toisen omenan häneltä. Kotvasen kuluttua oli hän heitellyt omenia kaikille pöydässä istuville naisille, ja jokaisessa väitti Erlend olevan lemmenloitsuja.
"Olet mennyttä miestä, jos aiot lunastaa kaikki nuo pantit", huusi eräs herroista.
"Jätän lunastamatta — on minun täytynyt tehdä se ennenkin", vastasi Erlend, ja siitä syntyi taas suuri nauru.
Mutta islantilainen Kløng oli katsonut erästä omenaa ja huusi, ettei niissä ollut mitään loitsuja, vaan joutavaa töherrystä. Hänpä näyttäisi, miten loitsuja kirjoitettiin. Silloin huusi Erlend, että jättäköön sen tekemättä:
"Muuten minua voidaan vaatia vangitsemaan sinut, Kløng — enkä minä voi tulla toimeen ilman sinua."
Hälinän aikana oli Erlendin ja Kristiinan nuorin poika tulla taapertanut huoneeseen. Lauritsa Erlendinpoika oli vähän yli kahden vuoden vanha, harvinaisen kaunis lapsi, vaalea ja palleroinen; hänellä oli silkinhieno keltainen, kihara tukka. Naisten penkillä istuvat rouvat tavoittivat häntä heti luokseen — poikaa lähetettiin sylistä syliin ja hyväiltiin kilvan, sillä kaikki olivat nyt iloisella ja riehakkaalla tuulella. Kristiina, joka istui seinän vieressä kunniaistuimella miehensä rinnalla, vaati lasta itsellensä, ja pikkuinen itki ja pyrki hänen luokseen, mutta toiset eivät päästäneet.