Hänellä oli aina ikävä kotiin, kun hän oli jonkin aikaa ollut poissa kartanostaan — hän oli kotiinsa kiintynyt ja käänsi aina iloiten hevosensa tutulle tielle. Mutta milloinkaan hän ei ollut mielestään kaivannut kotilaaksoon ja tiloilleen ja pikkuisten tyttöjensä luo niinkuin nyt — hän huomasi kaipaavansa Ramborgiakin. Se oli hänestä oikeastaan kummaa — mutta Husabyssä hänen olonsa tuntui semmoiselta, että häntä halutti painua omiin nurkkiin.
II
Koko kesän aikana ei Kristiina ajatellut paljon muuta kuin sitä, mitä Simon oli kertonut hänelle hänen äitinsä kuolemasta.
Ragnfrid Ivarintytär oli kuollut yksin — kukaan ei ollut läsnä hänen vetäessään viimeistä henkäystään, ei kukaan muu paitsi palvelusvaimo, joka nukkui. Eikä siitä ollut suurta apua, että Simon oli kertonut hänen valmistautuneen siihen kuolemaan. Kuin Jumalan erikoisesta johdatuksesta hän oli joku päivä ennen kuolemaansa tuntenut sellaista Kristuksen ruumiin nauttimisen tarvetta, että oli ripittänyt itsensä ja saanut ehtoollisen siltä luostarin pappismunkilta, joka oli hänen sielunpaimenensa. Hän oli varmasti saanut autuaallisen lopun — Simon oli nähnyt hänet ruumiina ja kertoi sen olleen ihmeellisen näyn. Ragnfrid oli ollut niin kaunis; hänhän oli jo lähes kuudenkymmenen ikäinen. Useat vuodet hän oli ollut hyvin ryppyinen ja kurttuinen — nyt hän oli aivan muuttunut kasvoiltaan, nuortunut ja siloittunut ja näyttänyt aivan nuorelta nukkuvalta naiselta. Hänet oli haudattu miehensä rinnalle; siihen oli myös tuotu Ulvhild Lauritsantyttären maalliset jätteet vähän jälkeen isän kuoleman. Haudoille oli laskettu suuri kivipaasi, jonka pinnan jakoi kahtia kaunis kiveen hakattu risti; kierretyssä nauhassa oli pitkä latinalainen runo, jonka luostarin priori oli kirjoittanut — mutta joka ei ollut jäänyt Simonin muistiin, kun hän ei ymmärtänyt paljon sitä kieltä.
Ragnfridilla oli ollut asuttavanaan oma talo siinä kartanossa kaupungin laidassa, missä luostarin elätit asuivat — alhaalla aitta, ylhäällä kaunis parvihuone. Siinä hän asui erään köyhän talonpoikaisvaimon kanssa, joka oli pyrkinyt luostarin veljien suojaan pienestä maksusta luvaten samalla autella rikkaampia eläkkivaimoja. Mutta ainakin viimeisen puolenvuoden ajan oli Ragnfrid palvellut häntä, sillä leskivaimo — Torgunna nimeltään — oli ollut kivulloinen, ja Ragnfrid oli hoitanut häntä hyvin huolellisesti ja hellästi.
Elämänsä viimeisenä iltana hän oli ollut yömessussa luostarikirkossa ja sen jälkeen eläkkitalon kodissa; hän oli keittänyt hyvän liemen, pannut siihen joitakin vahvistusaineita ja sanonut toisille sisällä oleville naisille aikovansa antaa sen Torgunnalle; hän toivoi tämän olevan huomenna niin terveen, että he voisivat mennä yhdessä huomenmessuun. Tällöin oli Jørundgaardin leski viimeisen kerran nähty elossa. Sitten ei häntä eikä talonpoikaisvaimoa näkynyt messussa eikä toisessa. Ja kun eräät kuorissa istuvat munkit huomasivat, ettei Ragnrid ollut kirkossa päivämessussakaan, rupesivat he ihmettelemään — hän ei ollut vielä milloinkaan laiminlyönyt kolmea jumalanpalvelusta samana päivänä. He lähettivät kysymään kaupungista, oliko Lauritsa Bjørgulfinpojan leski sairaana. Kun ihmiset tulivat parvitupaan, löytyi liemikulho pöydältä koskemattomana; sängyssä nukkui Torgunna makeata unta seinään päin kääntyneenä, mutta Ragnfrid Ivarintytär makasi sängyn laitapuolella kädet ristissä rinnalla, kuolleena ja jo melkein kylmenneenä. Simon ja Ramborg olivat olleet hänen hautajaisissaan, jotka olivat olleet hyvin kauniit.
Nyt, kun Husabyssä oli niin paljon väkeä ja Kristiinalla oli kuusi poikaa, ei hän enää ehtinyt ottaa osaa kaikkiin töihin, joita talo vaati. Hänellä täytyi olla apuvaimo; ja niin joutui kartanon emäntä enimmäkseen istumaan salissa ompelutöissä — joku oli aina vaatteiden tarpeessa, Erlend, Margret taikka pojat.
Viimeisen kerran hän oli nähnyt äitinsä silloin, kun tämä ratsasti miehensä paarien perässä — tuona kirkkaana kevätpäivänä, jolloin Kristiina oli seisonut Jørundgaardin niityllä katsellen isänsä hautaussaattoa, joka liikkui yli vihannan talvioraspellon louhirinteen alla.
Kristiinan neula lensi ja suihki, ja hän ajatteli vanhempiaan ja kotiaan Jørundgaardia. Nyt, kun kaikki oli vain muistoa, hän luuli ymmärtävänsä niin monen seikan paremmin kuin silloin, kun hän itse eli sen keskessä pitäen luonnollisena asiana isänsä hellyyttä ja turvaa ja vaiteliaan, raskasmielisen äitinsä alituista hiljaista aherrusta. Hän ajatteli omia lapsiaan — nämä olivat hänelle kalliimmat hänen oman sydämensä verta, hän ei unohtanut heitä hetkeksikään valveilla ollessaan. Kuitenkin liikkui hänen mielessään paljon sellaista, jota hän pohti enemmän kuin ennen — lapsiaan hän rakasti tuumimatta sitä sen enempää. Itse hän ei ollut milloinkaan kotona ollessaan voinut ajatella muuta kuin että vanhempien työ ja ahertelu ja koko elämä oli ollut häntä ja hänen sisariaan varten. Nyt hän alkoi ymmärtää, että noiden kahden välillä, jotka heidän isänsä olivat määränneet toisilleen heidän nuorina ollessaan melkein lastensa mieltä kysymättä, oli vuotanut surun ja ilon kyyneleitä — eikä hän tiennyt heistä mitään muuta kuin että he olivat yhdessä kadonneet hänen elämästään. Nyt hän ymmärsi, että noiden kahden ihmisen elämässä oli ollut paljon muutakin kuin rakkaus lapsiin — ja se rakkaus oli sittenkin ollut väkevä ja laaja ja pohjattoman syvä, kun taas hänen oma rakkautensa oli heikko ja ajattelematon ja itsekäs, hänen lapsuudessaankin, jolloin nuo kaksi olivat olleet hänen koko maailmansa. Hän oli näkevinään itsensä jossakin hyvin kaukana — aikojen ja matkojen päässä; hän seisoi auringonpaisteessa, joka virtasi alas räppänän lovesta vanhaan pirttiin, hänen lapsuutensa talvitupaan. Vanhemmat seisoivat taempana varjossa, he näyttivät yhtä suurilta kuin olivat näyttäneet hänestä hänen pienenä ollessaan, ja he hymyilivät hänelle — kuten hän nyt itse tiesi hymyiltävän silloin, kun pikku lapsi tulee karkottamaan raskaat ja ahdistavat ajatukset.
"Minä ajattelin, Kristiina, että kun sinä itse olet synnyttänyt lapsia, olet ymmärtävä paremmin —"