Oli niin käsittämätöntä, ettei heidän kirkkoaan ollut enää. Se oli palanut. Häntä itketti, kun hän muisti sitä. Ja hän istui nyt yksin pimeässä pyhänä yönä, jolloin kaikki kristikansa kokoontui iloon ja riemuun Jumalan huoneeseen. Oli kai oikein, että hänet oli suljettu pois Jumalan pojan syntymisen ja viattoman puhtaan neitseen juhlasta. — Vanhemmat olivat varmaan Sundbussa tänä jouluna. Mutta Sundbun kappelissa ei pidetty messua jouluyönä; hän tiesi sundbulaisten ratsastavan joka joulu Ladalmin pääkirkon jumalanpalvelukseen.
Tämä oli ensimmäinen kerta koko hänen elämänsä aikana, jolloin hän ei ollut ollut joulumessussa. Hän oli varmaan ollut hyvin pieni vanhempien viedessä hänet ensi kertaa joulumessuun. Sillä hän muisti, että hänet oli pistetty nahkapussiin, joka oli karvainen sisältä, ja isä oli pitänyt häntä sylissään. Oli hirveän kylmä yö, ja he ratsastivat metsän läpi — tervavalkeat loimottivat lumisten kuusien keskellä. Hänen isänsä kasvot olivat hehkuvan punaiset valkean hohteessa, ja hänen lakkinsa nahkareunus oli liidunvalkea kuurasta. Vähän väliä puraisi isä Kristiinan nenänpäätä — kysyen tunsiko hän puraisun; sitten hän kääntyi taakseen ja huusi nauraen äidille, ettei lapsen nenä vielä ollut jäätynyt. Sen oli täytynyt tapahtua siihen aikaan kun he vielä asuivat Skogissa — hän oli ehkä ollut kolmitalvinen paitaressu. Vanhemmat olivat aivan nuoria silloin. Ja hän oli kuulevinaan äitinsä äänen, kirkkaan ja iloisen ja nauruisan äänen, hänen huutaessaan edellä ratsastavalle miehelleen kysyäkseen lapsen vointia. Äidin ääni oli ollut raikas ja nuoruutta uhkuva.
— Betlehem merkitsee norjan kielellä leivän paikkaa. Siellähän annettiin ihmisille se leipä, joka ravitsee meidät iankaikkiseen elämään —.
Päivämessussa Sira Eirik nousi opetustuoliin ja selitti evankeliumia kansan omalla kielellä.
Messujen välissä istui kansa kirkkotuvassa kirkon pohjoispuolella. Väellä oli muassaan olutta, jota tarjottiin kaikille. Miehet pistäytyivät tallissa hevosia katsomassa. Kesällä valvontaöinä oleskeli kirkkokansa kirkon mäellä, ja nuoriso tanssi jumalanpalvelusten välillä.
— Ja pyhä Neitsyt Maaria kääri poikansa kapaloihin. Hän laski hänet seimeen, josta härät ja aasit söivät —
Kristiina painoi kädet kylkiään vasten.
Voi poikastani, suloista omaa pikku poikastani! Jumala on armahtava meitä pyhän äitinsä tähden. Pyhä Maaria, sinä kirkas kointähti, iankaikkisen elämän aamunkoitto, joka synnytit maailman valon — auta meitä! Lapsukainen, mikä sinua vaivaa tänä pyhänä yönä, kun olet niin rauhaton —. Tunnetko siellä sydämeni alla, että minun on niin kauhean vilu —.
Hän muisti viimejouluisen lastenpäivän, jolloin Sira Eirik oli selittänyt Raamatun kertomusta viattomista lapsista, jotka saivat surmansa äitiensä sylissä julmien sotamiesten aseista, mutta jotka Jumala oli valinnut ensimmäisiksi veritodistajiksi taivaan salissa merkiksi siitä, että taivaan valtakunta on lasten. Ja hän otti pienen pojan, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ellette tule sellaisiksi kuin tämä tässä, ette suinkaan ole pääsevä taivaan valtakuntaan, rakkaat veljet ja sisaret. Olkoon tämä siis lohdutukseksi jokaiselle miehelle ja naiselle, joka suree pienen lapsensa kuolemaa. — Silloin Kristiina oli nähnyt isän ja äidin katseiden yhtyvän yli kirkon, ja hän oli katsonut pois, sillä hän tunsi, ettei tämä ollut tarkoitettu hänelle.
Tämä tapahtui viime vuonna, ensimmäisenä jouluna Ulvhildin kuoleman jälkeen. Voih — mutta ei minun lapseni! Jeesus, Maaria! Antakaa minun pitää poikani!