"Jeesuksen nimeen", kuiskasi hän ja teki kolmasti ristinmerkin astuessaan ulos yöhön.
Pihan yläpäässä oli papin talo. Se oli nyt autio. Erlendin päästyä kirkon kirouksesta ei Husabyssä ollut ollut vakituista pappia; väliin kävi joku Orkedalin papeista lukemassa messun, mutta kirkon papiksi määrätty uusi pappi oli ulkomailla mestari Gunnulfin kanssa; nämä olivat kouluaikaisia ystäviä. Heitä oli odotettu kotiin kesällä — mutta Erlend arveli, etteivät he palaisi kotimaahan ennen ensi kesää. Gunnulfilla oli ollut keuhkotauti nuoruudessaan, joten hän tuskin matkustaisi talvisaikaan.
Kristiina avasi tuon tyhjän kylmän asunnon oven ja haki kirkon avaimen. Sitten hän seisahtui hetkeksi tuumimaan. Oli hyvin liukasta ja pilkkosen pimeä, ulkona myrskysi ja satoi. Oli vaarallista liikkua ulkona öiseen aikaan, eritoten jouluyönä, jolloin kaikki pahat henget olivat liikkeellä. Mutta hän ei voinut olla menemättä — hänen täytyi päästä kirkkoon.
"Kaikkivaltias Jumala suojelkoon askeleitani", hän kuiskasi hiljaa. Valaisten tietä lyhdyllä hän sijoitti jalkansa sellaisiin kohtiin, missä ruohotukkuja ja kiviä pisti esiin iljanteesta. Matka kirkkoon tuntui pimeässä loputtoman pitkältä. Mutta viimein seisoi hän sentään oveneduspaadella.
Sisällä oli viiltävän kylmä — paljon kylmempi kuin ulkona sateessa. Kristiina astui kuoriholviin ja polvistui ristiinnaulitun kuvan eteen, joka häämötti hänen edessään pimeässä.
Luettuaan rukouksensa ja noustuaan seisaalleen hän viivähti hiukan. Hänestä tuntui kuin hänelle nyt olisi täytynyt tapahtua jotakin erikoista. Mutta mitään ei tapahtunut. Häntä palelsi ja pelotti pimeässä, autiossa kirkossa.
Hän hiipi alttarin ääreen valaisten lyhdyllä pyhimysten kuvia. Ne olivat iänikuisia, rumia ja vihaisen näköisiä. Alttaripöytä oli paljaana — liinat, kirjat ja astiat olivat lukitussa arkussa.
Pitkin pitkääseinää kulki matala penkki. Kristiina meni siihen istumaan; lyhdyn hän laski lattialle. Hänen vaippansa oli märkä, ja hänen jalkansa olivat kastuneet ja kylmät. Hän yritti vetää toisen jalkansa alleen, mutta joutui istumaan epämukavasti. Sitten hän kääri vaipan huolellisesti ympärilleen ja koetti ajatella ainoastaan sitä, että nyt oli jälleen pyhä keskiyönhetki, jolloin Kristus syntyi Neitsyt Maariasta Betlehemissä.
Verbum caro factum est et habitavit in nobis. [Sana tuli lihaksi ja asui keskellämme.]
Hän muisti Sira Eirikin syvän ja selkeän äänen. Ja Audunin, tuon vanhan teinin, joka pysyi aina teininä. Ja kotikirkon, jossa hän oli seisonut äitinsä rinnalla joulumessua kuunnellen. Joka ainoa vuosi hän oli ollut sitä kuulemassa. Hän koetti muistaa pyhää lukua pitemmältä, mutta ei voinut ajatella muuta kuin omaa kotikirkkoaan ja kaikkia siellä näkemiään tuttuja kasvoja. Ylinnä miesten puolella seisoi aina hänen isänsä tuijottaen haaveellisin silmin kuorista leviävään valoloistoon.