"Erlendin olisi pitänyt kihlata sinut, Kristiina, kymmenen vuotta sitten. Hänen asiansa olisivat silloin kaikin puolin paremmalla kannalla."
"Niinkö luulet?" kysyi talon emäntä ja hymyili yhä. "Minä olin silloin yhdeksän talven vanha. Luuletko, että Erlend olisi kyennyt odottamaan vuosikausia lapsimorsianta —?"
Ulf nauroi ja lähti ulos.
Mutta yöllä Kristiina itki; hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja nöyryytetyksi.
Sitten tuli Erlend kotiin viikkoa ennen joulua, ja Orm, hänen poikansa, ratsasti isänsä rinnalla. Kristiinan sydäntä vihlaisi, kun Erlend talutti pojan hänen eteensä ja käski tämän tervehtiä äitipuoltaan.
Poika oli kerrassaan kaunis lapsi. Sellaiseksi oli Kristiina kuvitellut oman poikansa uskaltaessaan joskus iloita ja uskoa, että hänen lapsensa oli syntyvä terveenä ja kaunisjäsenisenä, ja ajatellessaan miten hänen poikansa oli varttuessaan istuva hänen polvellaan. Sellaiseksi hän oli hänet kuvitellut — juuri noin isänsä näköiseksi.
Orm oli ikäisekseen pienenlainen ja hento, mutta sirojäseninen ja kaunis; hänen ihonsa ja hiuksensa olivat tummat, mutta silmät olivat siniset. Suu oli punainen ja lempeä. Poika tervehti kunnioittavasti äitipuoltaan, mutta hänen kasvonsa pysyivät kylminä ja jäykkinä. Kristiina ei ollut päässyt puhumaan paljon pojan kanssa. Mutta hän tunsi, miten tämän silmät seurasivat häntä lakkaamatta ja miten hän itse kävi vielä kömpelömmäksi tietäessään lapsen tuijottavan häntä.
Erlend ei näkynyt puhuvan paljoa poikansa kanssa, ja saattoi samalla huomata, että poika pysytteli loitolla isästään. Kristiina sanoi miehelleen, että Orm oli kaunis ja viisaan näköinen. Tytärtään ei Erlend ollut ottanut mukaan, Margret oli hänen mielestään liian pieni näin pitkälle matkalle talvikelillä. Tyttö oli vielä paljon kauniimpi veljeään, kertoi Erlend ylpeillen, kun Kristiina tahtoi kuulla tuosta pienestä tytöstä, ja paljon terhakampi; hän sai kasvatusvanhempansa tekemään ihan mitä tahtoi. Hänellä oli kullankeltainen kihara tukka ja ruskeat silmät.
Hän oli siis kai äitinsä näköinen, ajatteli Kristiina. Hän ei voinut sille mitään, että tunsi kirvelevää mustasukkaisuutta. Mahtoikohan Erlend rakastaa tuota tytärtään yhtä paljon kuin Lauritsa oli rakastanut Kristiinaa? Erlendin ääni oli ollut niin lempeä ja hellä hänen puhuessaan Margretista.
Kristiina nousi vuoteesta ja lähti ulko-ovelle. Ulkona oli niin pimeä ja sakea ilma, ettei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Mutta Kristiina arveli olevan suunnilleen keskiyön. Hän otti porstuasta lyhdyn, palasi sisään ja sytytti sen. Sitten hän heitti vaipan hartioilleen ja astui ulos sateeseen.