Eräänä iltana Kristiinan istuessa pöydässä alaistensa kanssa sanoi eräs naispalvelijoista, aivan nuori tyttö, joka oli apuna sisätöissä:
"Eiköhän meidän, emäntä hyvä, olisi parempi alkaa ommella kapaloita ja lapsenvaatteita kuin panna alulle kangas, josta puhutte?"
Kristiina ei ollut kuulevinaan, vaan puhui edelleen vaatteen värjäyksestä. Silloin yritti tyttö uudelleen:
"Vai ehkä olette jo tuoneet lapsenvaatteet kotoanne?"
Kristiina veti suutaan hymyyn ja kääntyi uudelleen toisten puoleen. Vilkaistessaan hetken kuluttua neitoon hän näki tämän istuvan tulipunaisena ja katsovan pelokkaasti emäntäänsä. Kristiina hymyili taas ja puhui Ulfille yli pöydän. Silloin pyrskähti tyttö äkkiä itkuun. Kristiinaa nauratti, ja neito itki yhä hurjemmin, kunnes hänen täytyi niistää ja nyyhkiä.
"No, heitä jo itkusi, Frida", sanoi Kristiina viimein rauhallisesti. "Sinut on pestattu tänne täysi-ikäisenä neitona; älä nyt käyttäydy niinkuin pikkutyttö?-."
Tyttö koetti sanoa, ettei hän ollut tahtonut olla nenäkäs ja ettei Kristiina panisi pahakseen.
"En panekaan", sanoi Kristiina yhtä hymyilevänä. "Syö nyt, äläkä itke. Jokaisella on se ymmärrys, minkä Jumala on antanut."
Frida hyppäsi paikaltaan ja juoksi ulos itkeä öllöttäen.
Myöhemmin, kun Ulf Haldorinpoika seisoi puhellen Kristiinan kanssa seuraavan päivän töistä, sanoi hän nauraen: