"Sinähän voisit käydä siellä nyt adventin aikaan", sanoi Kristiina hiljaa.
"Etkö sinä pahastuisi siitä?" kysyi Erlend iloisesti.
Kristiina oli vastannut, että olihan se luonnollista. Silloin oli Erlend kysynyt, olisiko Kristiinasta ikävä, jos hän toisi lapset Husabyhyn jouluksi. "Kerranhan sinun kuitenkin täytyy ne nähdä." Ja jälleen oli Kristiina vastannut, että sekin hänen mielestään oli kuin olla piti.
Erlendin poissa ollessa puuhasi Kristiina ahkerasti jouluvalmistustöissä. Häntä kiusasi kulkea näiden monien vieraiden miesten ja naisten joukossa — hänen täytyi voittaa luontonsa riisuutuessaan ja pukeutuessaan kahden palvelusneidon nähden, jotka Erlend oli määrännyt nukkumaan hänen kanssaan tuvassa. Hänen täytyi toistaa mielessään ajatusta, että yksin hän ei olisi ikipäivinä saattanut maata tässä suuressa talossa, jossa toinen oli maannut Erlendin kanssa ennen häntä.
Talon naispalvelusväki ei ollut kelvollisempaa kuin odottaa sopi. Talonpojat, jotka huolehtivat tyttäristään, eivät lähettäneet näitä palvelukseen kartanoon, jossa isäntä eli julkisessa haureudessa ja oli jättänyt jalkavaimolleen talon ohjat. Naiset olivat laiskoja ja tottumattomia alistumaan emännän määräyksiin. Mutta jotkut heistä alkoivat pian katsella suopein silmin sitä, että Kristiina pani talon hyvään kuntoon ja otti itse osaa kaikkiin töihin. He tulivat iloisiksi ja puheliaiksi, kun hän kuunteli heitä ja vastasi heille lempeästi ja leikkiä laskien. Ja Kristiina oli aina palvelijoiden nähden lempeä ja tyyni. Hän ei nuhdellut ketään, mutta jos joku naisista asettui hänen käskyään vastaan, oli emäntä luulevinaan, ettei palvelija ollut ymmärtänyt sitä ja osoitti lauhkeasti, miten hän tarkoitti asian tehtäväksi. Näin oli Kristiina nähnyt isänsä taltuttavan niskuroivia tulokkaita — eikä yksikään miehistä ollut kahdesti koettanut vastustaa Jørundgaardin Lauritsaa.
Näin päästäisiin ehkä talven yli. Myöhemmin hänen täytyi jollakin keinoin koettaa päästä irti naisista, joista hän ei pitänyt tai joita hän ei saanut taipumaan tahtoonsa.
Erästä työtä hän ei kumminkaan saattanut tehdä näiden vieraiden silmien nähden. Aamuisin istuessaan yksin tuvassa hän valmisti vaatteita lapselleen, — vaippavaatteita pehmeästä sarasta, kapaloita punaisesta ja vihreästä ostokankaasta ja valkoisia aivinoita kastekoltuksi. Hänen istuessaan käsityönsä ääressä taistelivat hänen mielessään ylivallasta pelko ja luottamus ihmisten taivaallisiin ystäviin, joiden esirukousta hän oli anonut. Lapsi kyllä liikkui ja elämöi hänen kohdussaan niin, ettei hänellä ollut yön eikä päivän rauhaa. Mutta hän oli kuullut semmoisistakin lapsista, joilla oli ollut syntyessään muodoton möhkö kasvojen paikalla, ja jollakin oli ollut pää väärin puolin, niin että kasvot olivat takana, ja toisilla oli ollut varpaat kantapäiden kohdalla. Ja hän muisti Sveinin, jonka kasvojen toinen puoli oli sininen siksi, että hänen äitinsä oli vioittunut tulipalossa.
Äkkiä hän viskasi luotaan neuleen, meni Neitsyt Maarian kuvan eteen, polvistui, luki seitsemän avea. Veli Edvin oli sanonut Jumalanäidin iloitsevan aina yhtä suuresti kuullessaan enkelin tervehdyksen, vaikka se olisi lähtenyt kaikista kurjimman syntisen huulilta. Ja sanat Dominus tecum olivat hänelle mieleisimmät, siksi Kristiina lausui ne aina kolmeen kertaan.
Se helpotti vähäksi aikaa. Hän tiesi kuitenkin monta miestä ja vaimoa, jotka eivät välittäneet Jumalasta ja tämän pyhästä äidistä ja jotka täyttivät huonosti käskyt, — eikä hän tiennyt heidän kuitenkaan saaneen vaivaisia lapsia. Jumala oli usein armahtavainen eikä kostanut vanhempien syntejä lapsiraukoille, vaikka hänen toisinaan täytyikin antaa ihmisille merkki siitä, ettei hän jaksanut kärsiä heidän pahuuttaan lakkaamatta. Mutta ei kai sen tarvinnut tapahtua juuri hänen lapsessaan.
Sitten hän huusi avukseen Pyhää Olavia. Hänestä hän oli kuullut niin paljon, että tuntui melkein siltä kuin hän olisi nähnyt Pyhän Olavin hänen eläessään tässä maassa. Pitkä hän ei ollut, mutta hänen lihavahko vartalonsa oli ryhdikäs ja kaunis; hänen kullankellervillä kiharoillaan oli kultakruunu ja välkkyvä säde, ja punainen kähärä parta ympäröi hänen lujia, ahavoituneita ja rohkeita kasvojaan. Mutta hänen syvät, liekehtivät silmänsä näkivät joka ihmisen läpi, eikä niihin uskaltanut katsoa kukaan, jolla ei ollut puhdas tunto. Ei Kristiinakaan rohjennut; hän katsoi maahan tämän katseen edessä, mutta hän ei tuntenut pelkoa — hänestä tuntui samanlaiselta kuin oli tuntunut hänen seisoessaan lapsena isänsä edessä katse maahan luotuna, tehtyään jotakin pahaa. Pyhä Olavi katsoi häneen ankarasti, mutta ei armottomasti — hänhän oli luvannut parantaa elämänsä. Hän kaipasi niin kauheasti Nidarosiin, jossa olisi saanut polvistua hänen pyhän ruumiinsa eteen. Erlend oli heidän tullessaan Husabyhyn luvannut viedä hänet sinne hyvin pian. Mutta matkaa oli lykätty. Ja Kristiina ymmärsi, ettei Erlend mielellään olisi lähtenyt hänen kanssaan nyt; hän häpesi ja pelkäsi ihmisten puheita.