Sitten hän kuulusteli toisia naispalvelijoita — eivätkö nämä olleet aavistaneet pahaa, kun Ingeleiv syksyn ja talven kuluessa vähän väliä oli nukkunut heidän luonaan eikä ylhäällä Margretin parvessa. Ja eikö se ollut ihmetyttänyt heitä, että koirat oli suljettu heidän luokseen yöksi. Mutta nämä vastasivat luonnollisesti kieltäen.
Sitten hän lopuksi puhui vaimonsa kanssa kahden. Tuskaisena ja kuolemanväsyneenä Kristiina kuunteli häntä, koettaen vastata hänen epäoikeudenmukaisuuteensa hiljaisen tyynesti. Hän ei kieltänyt olleensa levoton, mutta hän jätti sanomatta sen, ettei hän ollut puhunut Erlendille pelostaan siksi, ettei hän koskaan ollut kokenut muuta kuin kiittämättömyyttä yrittäessään neuvoa Erlendiä tai Margretia neidon parasta tarkoittaessaan. Ja hän vannoi Jumalan ja Neitsyt Maarian nimeen, ettei ollut osannut aavistaa tai ajatella sellaista, että tuo mies kävi Margretin luona öisin.
"Sinä!" sanoi Erlend pilkallisesti. "Itsehän sinä sanoit muistavasi ajan, jolloin sinä et ollut Margretia parempi. — Ja taivaan Jumala tietää sinun antaneen minun tuntea joka päivä naimisissa ollessamme, että muistat minun sinua kohtaan tekemäni vääryyden — vaikka sinä tahdoit samaa kuin minä ja vaikka isäsi, enkä minä, suureksi osaksi oli syypää onnettomuuteen kieltäytyessään antamasta sinua minulle vaimoksi — minä olisin ollut halukas sovittamaan syntini ensi hetkestä asti. Ja kun sinä näit Gimsarin soljen", sanoi Erlend tarttuen lujasti vaimonsa käteen ja nostaen sen ylös, — siinä välkkyi kaksi Erlendin antamaa sormusta, jotka Kristiina oli saanut Gerdarudissa — "etkö silloinkaan ymmärtänyt, vaikka olet kantanut joka päivä sormuksia, jotka minä annoin sinulle silloin, kun sinä annoit minulle kunniasi?"
Kristiina oli vaipua maahan väsymyksestä ja surusta; hän vastasi hiljaa:
"Mahtanetkohan sinä ollenkaan muistaa sitä aikaa, jolloin sait minun kunniani, Erlend —?"
Silloin Erlend tarttui päähänsä, viskautui penkille, vääntelehti ja kieritteli itseään siinä. Kristiina kävi istumaan vähän matkan päähän — hän olisi tahtonut auttaa miestään. Hän ymmärsi onnettomuuden koskevan sitä kipeämmin Erlendiin, kun tämä itse oli rikkonut muita vastaan samoin kuin häntä vastaan nyt oli rikottu. Ja Erlend, joka ei milloinkaan ollut tahtonut omaksua syytä tuottamistaan onnettomuuksista, ei näyttänyt jaksavan kestää syyllisyyttään tähän asiaan — eikä ollut olemassa ketään muita kuin Kristiina, jonka hartioille hän olisi voinut sen vierittää. Mutta Kristiinaa ei niin tämä suututtanut kuin häntä suretti ja pelotti se, mitä tämän jälkeen oli tapahtuva —
* * * * *
Sitten Kristiina käväisi katsomassa Margretia. Tämä makasi paikallaan liikkumatta, kalpeana ja tuijottavin silmin. Hän ei ollut vieläkään kysynyt Haakonin kohtaloa — Kristiina ei tiennyt tapahtuiko se siksi, ettei Margret uskaltanut, vai oliko hän tullut aivan tylsäksi omasta surkeudestaan.
Iltapäivällä näki Kristiina Erlendin ja Kløng islantilaisen kulkevan yhdessä lumisohjon läpi ritariparveen. Mutta he viipyivät siellä vain hetken, sitten Erlend palasi yksinään takaisin. Kristiina vilkaisi ylös Erlendin ilmestyessä valoon ja kulkiessa ohi — senjälkeen hän ei uskaltanut kääntää silmiään sille kulmallekaan, minne Erlend oli paennut. Hän oli ollut aivan murtunut mies.
Vähän myöhemmin Kristiinan käytyä parvessa asialla juoksivat Ivar ja Skule häntä vastaan ilmoittaen äidilleen, että Kløng islantilainen aikoi lähteä illalla pois — pojat olivat suruissaan, sillä tämä oli ollut heidän ystävänsä. Kløng suori paraikaa tavaroitaan kokoon, aikoi ehtiä Birgsiin yöksi —.