Kristiina oli jo arvannut asian. Erlend oli tarjonnut tytärtään kirjurille, mutta tämä ei ollut tahtonut vieteltyä neitoa. Mutta mitä tuo keskustelu oli merkinnyt Erlendille — sitä hän ei rohjennut edes ajatella, niin se häntä huimasi ja suretti.
* * * * *
Toisena päivänä tuli sana papintalosta. Haakon Eindridenpoika pyysi Erlendiä puheilleen. Erlend lähetti sellaisen vastauksen, ettei hänellä ollut mitään puhuttavaa Haakonille. Sira Eiliv sanoi Kristiinalle, että jos Haakon jäisi eloon, tulisi hän olemaan täydellinen raajarikko —; paitsi sitä, että hän oli menettänyt oikean kätensä, olivat hänen selkänsä ja lanteensa myös pahoin ruhjoutuneet hänen pudotessaan alas miesten tuvan katolta. Mutta kotiinsa hän tahtoi päästä, vaikka oli siinä kunnossa, ja pappi oli luvannut toimittaa hänelle reen. Haakon katui syntiään täydestä sydämestä — hän myönsi Margretin isän toimineen oikeuden mukaan, määräsipä laki niin tai näin; omasta puolestaan hän toivoi kaikkien painavan unhoon tämän asian, niin että hänen rikoksensa ja Margretin häpeä peittyisi niin paljon kuin mahdollista. Iltapuoleen hänet kannettiin rekeen, jonka Sira Eiliv oli saanut lainaksi Repstadista, ja pappi lähti itse saattamaan häntä ratsain Gauldaliin.
* * * * *
Seuraavana päivänä, joka oli piinaviikon keskiviikko, lähti Husabyn väki Vinjarin seurakuntakirkkoon. Mutta iltarukouksen aikaan pyysi Kristiina apulaistaan päästämään hänet kotikirkkoon.
Hän tunsi vielä tuhan hiuksillaan polvistuessaan poikapuolensa haudalle ja lukiessaan paternosterit hänen sielunsa puolesta.
Pojasta ei kaiketi enää ollut jäljellä juuri muuta kuin luut tuolla kivipaaden alla. Luut ja hiukset ja hiukan vaatteiden jätteitä, joihin hän oli ollut kääritty. Kristiina oli nähnyt pikku sisarensa jäännökset, kun hänet otettiin haudasta ja vietiin isän rinnalle Hamariin. Tomua ja tuhkaa — hän muisti isänsä kauniit kasvot, äitinsä suuret silmät ja ryppyiset kasvot sekä vartalon, joka oli pysynyt niin kumman nuorena ja hoikkana ja notkeana, vaikka kasvot olivat vanhenneet varhain. He lepäsivät saman kiven alla ja maatuivat kuten talo, joka luhistuu kokoon jäätyään autioksi. Hänen mieleensä sukelsi kuvia — hän näki edessään kotikirkon palaneet rauniot, muisti erään Silin laaksossa olevan kartanon, jonka ohi he olivat ratsastaneet matkatessaan Vaageen: rakennukset törröttivät tyhjinä ja olivat maahan hajoamassa, ja ne joiden maalla nuo talot olivat, eivät uskaltaneet mennä niiden lähelle auringon laskettua. Hän muisti rakkaita kuolleitaan — heidän ilmeensä ja heidän äänensä, heidän hymynsä, tapansa ja liikkeensä — oli niin outoa ajatella heidän muotoaan, kun he itse olivat muuttaneet toiseen maahan; se tuntui samanlaiselta kuin muistella autioksi jäänyttä taloa, jonka mädänneet hirret hajosivat maahan.
Hän istui rukouspallilla tyhjässä kirkossa, ja pyhänsavun haju kiinnitti hänen ajatuksensa kuolemaan ja ajallisten asioiden katoavaisuuteen. Eikä hän jaksanut kohottaa sieluaan sitä maata kohti, missä he olivat, mihin kaikki hyvyys ja rakkaus ja uskollisuus koottiin ja missä se pysyi. Joka päivä kun hän rukoili heidän sielujensa puolesta, tuntui hänestä luonnottomalta, että hänen tuli rukoilla heidän puolestaan, joilla jo eläessään oli ollut enemmän rauhaa sielussaan kuin hänellä itsellään kertaakaan täysikasvuiseksi tultuaan. Sira Eiliv sanoi tosin, että rukous kuolleiden puolesta oli aina hyväksi — hyväksi ihmiselle itselleen samoin kuin niille, jotka jo olivat rauhan valtakunnassa Jumalan luona.
Mutta entä sitten? Hänestä tuntui, että kun hänen ruumiinsa viimein mätäni kiven alla, täytyisi hänen levottoman sielunsa vielä sittenkin lepatella jossakin aution kartanon lahonneiden rakennusten nurkissa. Sillä hänen mielestään ei lähtenyt synti, se oli jäävä sinne kuin rikkaruohon juuriverkko multaan. Se ei enää kukoistanut ja kasvanut ja levittänyt tuoksua, vaan pysyi vain siellä mullan sisässä kelmeänä ja väkevänä ja elollisena. Ja vaikka hän tunsi sydämessään niin suurta hellyyttä nähdessään miehensä epätoivon — ei hänellä riittänyt tahtoa vaimentamaan sisäistä ääntä, joka kyseli loukkaantuneena ja katkeroituneena — kuinka voit puhua minulle noin, oletko unohtanut, että silloin, kun minä annoin sinulle kunniani ja uskollisuuteni, olin minä sinun kallein ystäväsi —. Vaikka hän tiesi, että niin kauan kuin tuo ääni oli kyselevä siten, oli hän puhuva Erlendille niin kuin hän itse olisi unohtanut —
Hän viskautui hengessä Pyhän Olavin arkun eteen, tarttui veli Edvinin maatuneeseen käteen, jota säilyteltiin Vatsfjeldetin kirkossa, rutisti käsissään pyhäinjäännösristejä, joissa oli kuolleen naisen vaatetilkku ja tuntemattoman veritodistajan luusiru — tarttui turvaa hakien noihin vähäisiin jäännöksiin, jotka olivat kuoleman ja katoavaisuuden halki säilyttäneet hivenen manallemenneen sielun voimaa — samanlaista kuin se taikavoima, joka piilee entisten urhojen maastakaivetuissa, ruostuneissa miekoissa.