Erlend heilautti kiivaasti päätään ja lensi punaiseksi: "On eräs laki, jota ei laadi kuningas eivätkä käräjämiehet — se on se laki, että miehen tulee suojella miekalla naistensa kunniaa —"
"On onni, Erlend, ettei kukaan ole sovelluttanut sitä lakia sinuun", vastasi Tore Eindridenpoika vihan vallassa. "Sillä silloin sinulla olisi pitänyt olla yhtä sitkeä henki kuin kissalla —"
Erlend vastasi ärsyttävän hitaasti:
"Eikö tämä asia ole siksi vakava, että on sopimatonta sotkea siihen entisiä nuoruudenaikaisia asioita —?"
"Enpä tiedä, ovatko ne Lensvikin Baardin mielestä niin vanhoja asioita." Erlend hypähti pystyyn aikoen vastata, mutta Tore karjaisi: "Sinun pitäisi ensin ottaa selko siitä, ovatko jalkavaimosi niin oppineita, että osaavat lukea, ennen kuin lähdet yöjuoksuun salakirjeet housunvyössä. — Kysy tältä Baardilta, kuka meille ilmaisi sinun punovan juonia kuningasta vastaan, jolle olet vannonut uskollisuutta ja jolta olet saanut lääninherran toimen —"
Tietämättään kohotti Erlend käden vasten rintaansa — silmänräpäyksen hän katsoi vaimoonsa, ja veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen. Silloin juoksi Kristiina esiin ja viskautui hänen kaulaansa. Erlend etsi hänen katsettaan — hän näki siinä pelkkää rakkautta.
"Erlend — mieheni!"
Kamreeri oli siihen asti pysytellyt miltei vaiti. Nyt hän astui näiden kahden luo ja sanoi hiljaa:
"Hyvä rouva — taitaa olla parasta, että viette lapset ja palvelusnaiset kanssanne naisten tupaan ja pysytte siellä niin kauan kuin me viivymme kartanossa."
Erlend irrotti käsivartensa vaimonsa ympäriltä puristettuaan Kristiinaa vielä viimeisen kerran: