"Kyllä se on parasta, oma rakas Kristiinani — tee kuten Baard-herra sanoo."
Kristiina nousi varpaisilleen ja tarjosi Erlendille suunsa. Sitten hän lähti ulos. Ja hän kokosi lapsensa ja palvelusnaisensa hämminkiin joutuneen joukon keskeltä ja vei heidät muassaan pikkutupaan — muuta naistentupaa ei Husabyssä ollut.
Monta tuntia he istuivat siellä, ja kartanonrouvan levollisuus ja itsehillintä piti tuon pelokkaan parven kutakuinkin hyvin koossa. Sitten tuli Erlend sisään aseetonna ja matkavaatteissa. Kaksi vierasta huovia jäi seisomaan ovensuuhun.
Hän kätteli isompia poikia ja nosti pienemmät syliinsä kysyen, missä Gaute oli: "— sano sinä terveisiä hänelle, Naakkve. Hän on kai mennyt metsään kaaripyssyineen, kuten tavallisesti. Sano, että hän saa sittenkin minun englantilaisen jalkakaareni, jota en luvannut hänelle sunnuntaina."
Kristiina puristautui häneen sanomatta mitään. "Milloin sinä tulet takaisin, rakas ystävä?" kuiskasi hän rukoilevasti.
"Sitten kun Jumala suo, rakas vaimoni."
Kristiina jäi seisomaan paikalleen koettaen kaikin voimin taistella itkua vastaan. Erlend ei ollut milloinkaan puhutellut häntä toisin kuin ristimänimeltä, ja nämä hänen viimeiset sanansa järkyttivät Kristiinaa sydänjuuria myöten. Oli kuin hän nyt vasta olisi täydelleen käsittänyt, mitä oli tapahtunut.
* * * * *
Auringon laskiessa istui Kristiina kartanon pohjoispuoleisella kukkulalla.
Hän ei ollut ikinä nähnyt taivasta niin punaisena ja kullankellertävänä. Vastapuolisen harjun yläpuolella oli iso pilvi; se oli muodoltaan kuin linnunsiipi, se hehkui kuin tulinen rauta ja oli niinkuin kimmeltävä meripihka. Siitä irtautui pieniä höyhenenkepeitä pilvihiukkasia, jotka liitelivät edelleen ilmassa. Ja syvällä laakson pohjassa kuvastui järven pintaan kappale taivasta, pilveä ja vastapuolen harjannetta — näytti siltä kuin tämä taivaan palo olisi noussutkin tuolta syvyydestä leviten sitten kaikkialle.