Heinä kedoilla oli jo yliaikaista, ja korsien hienot silkkitupsut loistivat tumman punertavina taivaalta tulvivan ruskotuksen valossa; tähkällä oleva ohra oli vanginnut hohteen nuoriin silkinkiiltäviin vihneisiinsä. Kartanon turvekatot olivat kirjavanaan suolaheinää ja leinikköä, ja aurinko heitti niiden yli leveitä juovia; kirkon mustanpuhuva pärekatto hehkui, ja sen vaaleat kiviseinät päilyivät kullassa.
Aurinko pilkisti esiin pilven reunasta, helotti harjun laella ja valaisi metsäkukkulan toisensa jälkeen. Oli kirkas ilta — valo paljasti pieniä aukeamia kuusikkorinteiden keskellä, Kristiina näki karjamajoja ja pieniä taloja, joiden hän ei ikinä ollut arvannut näkyvän Husabystä. Etelässä, Dovren puolella, erkani taustasta jättiläismäisiä vuorirykelmiä, jotka siinsivät sinipunaisina seuduilla, joissa tavallisesti näkyi vain usvaa ja pilviä.
Kirkon pieni kello alkoi pimpittää ja Vinjarin kirkonkello vastasi. Kristiina istui kumarassa yhteenliitetyt kädet helmassa siihen asti kun viimeinen kellojen kolmilyönti oli häipynyt ilmaan.
Aurinko oli nyt harjun alla — sen kultahohde kalpeni ja rusko vaaleni ja muuttui hempeämmäksi. Kirkonkellojen vaiettua kasvoi metsän humina laajeten ympäriinsä; lehtimetsän läpi virtaavan puron kohu kuului selvemmin. Viereisestä haasta kuului kotikarjan tuttu kellojen kilke, lentävä kovakuoriainen surahti puoli kierrosta hänen ympärillään ja lensi pois.
Kristiina lähetti viimeisen huokauksen rukoustensa jälkeen — anteeksipyynnön huokauksen siitä, etteivät hänen ajatuksensa olleet mukana rukoillessa —
Tuo kaunis suuri kartano oli hänen alapuolellaan mäellä kuin koriste harjun leveällä povella. Kaikki hänen edessään oleva maa oli hänen ja hänen miehensä yhteistä omaisuutta. Tätä tilaa koskevat ajatukset, sen nostattamat huolet ne olivat täyttäneet hänen sielunsa ääriä myöten. Hän oli tehnyt työtä ja taistellut — vasta tänä iltana hän tiesi, miten hän oli taistellut saattaakseen kuntoon tämän kartanon tiloineen ja pysyttääkseen sen kunnossa — hän käsitti miten hän oli raatanut ja minkä verran saavuttanut.
Sitä, että tämän talon saattaminen kukoistukseen oli hänen hartioillaan, oli hän pitänyt kohtalonaan, joka hänen täytyi kantaa kärsivällisesti ja selkä suorana. Samoin kuin hänen oli täytynyt ponnistella pysyäkseen kärsivällisenä ja murtumattomana elämänsä muiden ankarien tapausten aikana, tuntiessaan yhä uudelleen kantavansa lasta sydämensä alla. Joka pojalta, joka lisäsi entisten lukua, hän oli tuntenut vastuunalaisuutensa kasvavan suvun menestyksestä ja turvatusta asemasta — ja hän huomasi tänä iltana senkin, että hänen kykynsä nähdä asioiden ytimeen oli kasvanut samaten joka lapselta, jonka hän oli saanut hoivattavakseen. Hän ei ollut nähnyt vielä milloinkaan niin selvästi kuin nyt, mitä kohtalo oli häneltä vaatinut ja minkälaisen lahjan hän oli saanut siltä seitsemässä pojassaan. Yhä uudelleen ja uudelleen oli näiden herättämä ilo elvyttänyt hänen sydäntään ja näiden tuottama huoli raadellut sitä, — ne olivat hänen lapsiaan, nuo isot pojat, joilla oli laihat, kulmikkaat vartalot, samoja lapsia, jotka pienenä ollessaan olivat olleet niin palleroisia, ettei heihin ollut koskenut, vaikka he toisinaan tupsahtivatkin istualleen tallustaessaan penkin luota hänen syliinsä. He olivat hänen kuten olivat olleet ennen, kun hän nosti heidät kätkyestä maitoisille rinnoilleen tukien heitä niskan alta, koska tuo hento pää notkahteli kuin sinikello vartensa nenässä. Minne nämä elämässä joutuisivatkin ja missä liikkuisivatkin, unohtaen ehkä äitinsä — aina oli heidän elämänsä oleva hänelle osa hänen omasta elämästään, osa hänestä itsestään, kuten se oli ollut silloin, kun hän yksin maan kamaralla tiesi uudesta elämän idusta, joka oli kätkössä ja sai ravintoa hänen verestään, niin että hänen omat poskensa kalpenivat. Yhä uudelleen ja uudelleen hän oli kokenut tuon ahdistavan, hiottavan pelon tietäessään, että hänen hetkensä oli jälleen lyönyt, että hänen jälleen oli sukellettava synnytyksen pohjamuriin — kunnes hänet pelastettiin siitä ja hän näki lapsen käsivarrellaan. Miten paljon rikkaammaksi ja rohkeammaksi hän oli tullut jokaisen lapsensa jälkeen, sen hän ymmärsi vasta tänä iltana.
Ja kuitenkin hän huomasi tänä iltana olevansa myös sama entinen Jørundgaardin Kristiina, joka ei ollut tottunut sietämään yhtään tylyä sanaa, häntä kun koko elämänsä läpi oli suojellut niin voimakas ja lempeä rakkaus. Erlendin käsissäkin hän pysyi yhä samana — Niin, niin, niin. Totta oli, että hän oli muistellut vuodesta vuoteen jokaista haavaa, jonka Erlend oli lyönyt — vaikka oli tiennyt, ettei tämä ollut lyönyt häntä kuten aikuinen, joka tahtoo tehdä toiselle pahaa, vaan kuten lapsi, joka hosuu leikkikumppaniaan leikissä. Hän oli hoidellut muistissaan jokaista loukkausta, kuten hoidellaan märkivää haavaa. Ja jokainen nöyryytys, jonka Erlend oli saattanut itselleen seuraamalla jokaista päähänpistoaan, oli sattunut häneen kuin ruoskanlyönti ihoon, tuottaen kirveleviä haavoja. Ei hän tahallaan ja tarkoituksellisesti hautonut kaunaa miestänsä kohtaan. Hän tiesi itse, ettei hän ollut pikkumainen yleensä, mutta hän tuli sellaiseksi asian koskiessa Erlendiä. Kun Erlend oli ollut syyllinen siihen, ei hän saattanut unohtaa — vaan jokainen pienikin tämän tuottama naarmu kirveli ja vuoti verta ja paisui ja pakotti jatkuvasti.
Eikä hän milloinkaan tullut viisaammaksi ja väkevämmäksi Erlendin suhteen. Hän saattoi taistella näyttääkseen lujalta ja uljaalta ja hurskaalta ja voimakkaalta, myös heidän yhteiselämässään — mutta se oli valhetta. Aina, aina häntä oli polttanut kaipaus entiseen, hän tahtoi olla se Kristiina, joka oli ollut Erlendin oma Gerdarudin metsissä.
Silloin hän olisi ennemmin tehnyt vaikka kuinka pahan synnin kuin kadottanut hänet. Sitoakseen Erlendin itseensä hän oli antanut tälle kaiken, mitä hänellä oli, rakkautensa ja ruumiinsa, kunniansa ja Jumalan valtakunnan perinnön. Ja hän oli antanut senkin, mikä ei ollut hänen omaansa: isänsä kunnian ja hänen luottamuksensa lapseensa; hän oli sortanut maahan kaiken, mitä varttuneet ja viisaat miehet olivat rakentaneet pienen alaikäisen neidon turvaksi. Kaikkia heidän suvun turvaa ja menestystä tarkoittavia lakejaan, heidän toiveitaan työnsä hedelmien korjaamisesta heidän itsensä ollessa mullan alla hän oli noussut uhmaamaan rakkaudellaan. Paljon enemmän kuin oman elämänsä hän oli pannut peliin, jonka ainoa voitto oli Erlend Nikulauksenpojan rakkaus.