Ja hän oli voittanut. Hän oli tiennyt ensimmäisestä kerrasta, jolloin Erlend oli suudellut häntä Hoivinin puutarhassa, siihen hetkeen asti, jolloin Erlend oli suudellut häntä pikkutuvassa lähtiessään vankina kodistaan — että Erlend rakasti häntä kuin omaa henkeään. Ja ellei Erlend ollut aina huolehtinut Kristiinasta, oli tämä tiennyt melkein ensi hetkestä millä lailla Erlend huolehti itsestään. Ja ellei hän ollut aina kohdellut Kristiinaa hyvin — oli hän kuitenkin kohdellut paremmin tätä kuin itseään.
Herra Jeesus, miten hän oli odottanut Erlendiä! Hän tunnusti itselleen tänä iltana, että hän itse oli johdattanut Erlendin aviorikokseen kylmyydellään ja katkerilla sanoillaan. Hän myönsi senkin, että viime vuosina, kun hänen lakkaamatta oli täytynyt sietää Erlendin sopimatonta kisailua tuon naisen, Sunnivan kanssa — silloinkin kun oli ollut pakahtua suuttumuksesta, hän kesken vihaansa oli sittenkin tuntenut ylpeää ja uhkamielistä iloa siitä, ettei kukaan tiennyt sanoa mitään julkista pahaa Sunniva Olavintyttären maineesta, mutta Erlend oli sittenkin saanut puhua ja pilailla hänen kanssaan kuin palkkasoturi oluttuvan neidon kanssa. Hänen, Kristiinan, tiesi Erlend voivan valehdella ja pettää ne, jotka uskoivat hänestä hyvää, suostuvan tulemaan pahimpiin paikkoihin — mutta Erlend oli sittenkin luottanut häneen ja kunnioittanut häntä mahdollisimman suuresti. Ja vaikka Erlend unohti niin helposti synnin seurausten pelon, vaikka hän lopuksi oli rikkonut kirkon ovella Jumalalle antamansa lupauksen, — niin hän oli surrut syntejään Kristiinaa kohtaan, taistellut vuosikausia voidakseen pitää hänelle antamansa lupaukset.
Itse oli Kristiina valinnut hänet. Valinnut hänet lemmenhurmassa, valinnut hänet uudelleen joka päivä noina kovina Jørundgaardissa vietettyinä päivinä. Valinnut Erlendin hillittömän lemmen isänsä rakkauden sijasta, isän joka ei olisi suonut hiuskarvaa putoavan hänen päästään. Hän oli hylännyt isänsä hänelle aikoman kohtalon, kun isä oli tahtonut naittaa hänet miehelle, joka varmasti olisi johtanut hänet turvallisille teille ja olisi ollut valmis noukkimaan maasta jokaisen pienimmänkin kiven, johon hän olisi voinut loukata jalkansa. Hän oli valinnut kumppanikseen toisen, jonka tiesi kulkevan harhateillä. Munkit ja papit olivat viittoneet hänelle katumuksen ja parannuksen tietä rauhan kotiin — hän oli valinnut mieluummin rauhattomuuden kuin tahtonut luopua kalliista synnistään.
Niinpä hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ottaa nurkumatta ja valittamatta vastaan kaiken, mikä häntä saattoi kohdata tuon miehen rinnalla. Hänestä tuntui olevan huimaavan kaukana se aika, jolloin hän oli jättänyt isänsä. Mutta hän näki tämän rakastetut kasvot, muisti hänen sanansa pajassa silloin kun hän, tytär, oli lyönyt isän sydämeen viimeisen puukonpiston, muisti sen kerran tunturilla, jolloin hän oli tuntenut kuoleman raottavan oveaan isän edessä. On arvotonta valittaa omaa valitsemaansa osaa —. Pyhä Olavi, auta, etten minä osoittautuisi aivan arvottomaksi isäni rakkauteen.
Erlend, Erlend?-! Kun hän kohtasi tämän nuoruudenpäivinään, muuttui hänen elämänsä kuin hurjaksi kivien ja kantojen yli hyppeleväksi joeksi. Husabyn vuosina oli elämä laajentunut, levinnyt avaraksi suvannoksi, jossa kuvastui kaikki ympärillä oleva. Hän muisti miten Laagen kevättulvien aikana levisi harmaana ja mahtavana laaksoon, kuljettaen pinnassa kelluvaa roskaa ja heilutellen pohjassa kiinni olevien puiden latvoja. Vuolaammissa, vaarallisissa paikoissa näkyi tummia, uhkaavia pyörteitä virran sileän pinnan alla. Sellainen oli ollut hänen rakkautensa Erlendiin, kuin vuolas ja vaarallinen virta läpi kaikkien menneiden vuosien. Se kuljetti edelleen — kohti tuntematonta.
Erlend, rakkahin ystävä —!
Kristiina lausui vielä yhden Aven, katse punaista iltataivasta kohti. Terve, Maaria, armontuoja äiti! En uskalla rukoilla muuta kuin yhtä, ymmärrän sen. Kuule siis: Pelasta Erlend, pelasta mieheni henki —!
Hän katsoi Husabytä ja ajatteli poikiaan. Kartanon uinuessa siinä ilta-auringon valossa kuin näky, joka saattoi häipyä pois, hänen sydämensä kouristuessa kokoon pelosta lasten epätietoisen kohtalon vuoksi, muistui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut milloinkaan kiittänyt Jumalaa täysin sydämin niistä runsaista hedelmistä, joita hänen aherruksensa oli tuottanut kuluneina vuosina, ettei hän ollut milloinkaan kiittänyt kaikesta sielustaan Jumalaa seitsemästä pojastaan.
Iltataivaan laesta, laaksojen syvyydestä humisi messun sävel, jonka hän oli kuullut tuhansia kertoja, ja hän kuuli isänsä äänen, joka oli selittänyt hänelle sen sanat hänen seisoessaan lapsena isän polvea vasten: näin laulaa Sira Eirik Præfatiossa kääntyessään alttariin päin. Se merkitsee norjan kielellä:
"Totisesti on kunniallista, oikein ja autuaallista, että me aina ja joka paikassa kiitämme sinua, Herra, pyhä, kaikkivaltias isä, iankaikkinen Jumala —"