Vähän ajan kuluttua sanoi Ulf Haldorinpoika, että nyt heidän täytyi lähteä. He eivät vaihtaneet sanaakaan kotimatkalla. Mutta tuvan oven ulkopuolella ojensi Kristiina kätensä Ulfille ja sanoi:
"Ulf — sukulaiseni ja ystäväni!"
"Jos siitä olisi asialle apua", sanoi Ulf hiljaa, "niin menisin mielelläni hirteen Erlendin puolesta — hänen ja sinun tähtesi."
* * * * *
Illalla vähän ennen maatapanoaikaa istui Kristiina Simonin kanssa kahden kesken tuvassa. Yhtäkkiä hän alkoi kertoa, missä oli ollut aikaisemmin päivällä. Hän kertoi, mistä siellä oli keskusteltu.
Simon istui rahilla vähän matkan päässä. Etukumarassa, käsivarret reisiä pitkin kädet alas riippuen hän siinä istui katsellen Kristiinaa, kummallinen, tutkiva ilme pienissä, terävissä silmissään. Hän ei lausunut sanaakaan, eikä hänen isoissa, jykevissä kasvoissaan liikahtanut ainoakaan lihas.
Silloin Kristiina sanoi kertoneensa koko asian isälleen.
Simon istui edelleen liikahtamatta. Mutta tuokion kuluttua hän sanoi levollisesti:
"Ainoa, mitä minä olen pyytänyt sinulta koko sinä aikana, jolloin me olemme tunteneet toisemme — on, ellen muista väärin — että sinä — ettet sinä — etkö olisi voinut vaieta säästääksesi Lauritsaa —?"
Koko Kristiinan ruumis tärisi: