Matkalla pihaveräjälle kertoi Ulf, ettei Brynhild Jonnintytär pitänyt enää majalaa eikä oluttupaa. Hän oli joutunut pinteeseen monta kertaa, ja hänet oli viimein uhattu ottaa hengiltä, ellei hän lopettaisi, mutta Munan oli pelastanut hänet ja mennyt takuuseen siitä että tämä lopettaisi kokonaan luvattoman ammattinsa. Hänen poikansa olivat myös ylenneet siksi korkeaan asemaan, että äidin heidän tähtensä täytyi ruveta ajattelemaan maineensa parantamista. Vaimonsa kuoleman jälkeen oli Munan Baardinpoika taas liittynyt häneen ja oli alituiseen Flugan talossa.
Munan tuli heitä vastaan pihaveräjälle.
"Me olemme kaikki neljä sukua tavallamme", hihitti hän — hän oli hienossa hiprakassa, mutta ei juovuksissa. "Sinä olet hyvä nainen, Kristiina Lauritsantytär, olet hurskas eikä sinussa ole ylpeyden vikaa — Brynhild on myös nykyään kunniallinen nainen — ja minä olin naimaton mies siittäessäni meidän kaksi poikaamme — ne ovat reippaimmat kaikista lapsistani — sen minä olen sanonut aina, Brynhild. Inge ja Gudleik ovat rakkaimmat lapseni —"
Brynhild oli vieläkin kaunis, mutta kellertävän kalpea; hänen ihonsa näytti niljaiselta, aivan kuin hän olisi seisonut koko päivän läskikattilan ääressä. Mutta tuvassa oli hyvä järjestys, hän toi pöytään erinomaista ruokaa ja juomaa, ja puiset astiat olivat puhtaat ja kauniit.
"Minä poikkean tänne käydessäni asioilla Oslossa", sanoi Munan. "Ymmärrätkös, äiti tahtoo mielellään kuulla uutisia pojistaan. Inge kirjoittelee minulle tavantakaa, sillä hän on oppinut mies, piispan toimimieheltä vaaditaan sitä, näetkös — ja hyvät naimisetkin minä hommasin hänelle, Tora Bjarnentyttären Grjotesta; luuletko sinä monen miehen saaneen sellaista vaimoa äpäräpojalleen? Ja tässä nyt istumme puhellen näistä, ja Brynhild kantaa eteeni ruokaa ja olutta, kuten entisinä aikoina, jolloin hän kantoi minun avaimiani Skogheimissä. Siellä on ikävä istua ja muistella vaimovainajaa —. Ja niinpä minä ratsastan tänne vähän hupia hakemaan — silloin kun tämä Brynhild on semmoisella tuulella, että suo minulle hiukan ystävyyttä ja iloa."
Ulf Haldorinpoika istui leuka käden varassa katsoen Husabyn rouvaa. Kristiina kuunteli puhetta ja vastaili niin hiljaisesti ja lempeästi ja arvokkaasti kuin olisi ollut pidoissa jossakin Trondheimin kartanossa.
"Sinä Kristiina Lauritsantytär sait vaimon nimen ja arvon", sanoi Brynhild Fluga, "vaikka juoksit minun parveeni Erlendin jäljissä. Minä olen ikäni kaiken kantanut nartun ja huoravaimon nimeä — äitipuoleni möi minut tuolle — minä purin ja raavin, ja hänen naamassaan oli kaikkien kynsieni merkit ennen kuin hän sai tahtonsa täytetyksi —"
"Joko sinä taas alat puhua siitä!" valitti Munan. "Olenhan minä sanonut monta kertaa, että olisin jättänyt sinut rauhaan, jos sinä olisit ollut ihmisten tavalla ja pyytänyt minua säästämään itseäsi, mutta sinä hyppäsit silmilleni kuin villikissa kun minä tuskin olin ehtinyt astua ovesta sisään —"
Ulf Haldorinpoika nauroi hiljaa itsekseen.
"Ja minä olen aina kohdellut sinua hyvin sen jälkeen", sanoi Munan. "Sinä sait kaiken, mitä viitsit pyytää — ja lapsillamme on paremmat ja turvallisemmat päivät kuin Kristiinan poikaraukoilla — Jumala varjelkoon niitä raukkoja, kyllä Erlend on pannut heidät päiville! Tarkoitan, että pitäisihän sen merkitä enemmän äidin sydämelle kuin vaimon nimen ja arvon — ja tiedäthän sinä minun usein pahoitelleen, ettet sinä ollut sellaisesta suvusta, että minä olisin voinut ottaa sinut lailliseksi vaimokseni — en ole pitänyt kenestäkään naisesta niin paljon kuin sinusta — vaikka sinä et ollut liian usein lempeä ja hellä minua kohtaan — ja vaikka sitten sain sellaisen vaimon kuin sain, kiitos Luojan. Olen rakennuttanut alttarin Katrin ja minun muistoksi kirkkoomme, Kristiina — ja olen joka päivä kiittänyt Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä aviokumppalistani, jota parempaa ei ole ollut yhdelläkään miehellä." Hän nyyhkäisi ja alkoi itkeä tuhrustella.