Juhlien lopulla tuli herra Munan hänen luokseen — hän sanoi nyt vasta kuulleensa, että Kristiina oli kaupungissa. Munan tervehti sydämellisesti häntä, Simon Andreksenpoikaa ja Ulfia, jota hän vähän väliä nimitti sukulaisekseen ja rakkaaksi ystäväkseen. Taisi käydä vaikeaksi päästä tapaamaan Erlendiä, arveli hän, tätä vartioitiin hyvin ankarasti — ei hänkään ollut vielä päässyt tapaamaan serkkuaan. Mutta Ulf sanoi nauraen, ritarin ratsastettua pois, ettei hän luullut Munanin kovin innokkaasti koettaneenkaan — hän pelkäsi niin kauheasti tulevansa sotketuksi asiaan, ettei kärsinyt kuulla siitä paljon mainittavankaan. Munan oli tuntuvasti vanhentunut, hän oli kaljupäinen ja laihtunut, nahka lepsatti velttona tuon ison ruhon ympärillä. Hän asui Skogheimissä ja hänellä oli luonaan eräs äpärätyttärensä, joka oli jäänyt leskeksi. Munan olisi tahtonut päästä hänestä, sillä kukaan hänen toisista lapsistaan, niin aviollisista kuin äpäristä, ei tahtonut tulla maille tanhuville niin kauan kuin tämä sisarpuoli ohjasi taloa; hän oli vallanhaluinen, saita ja teräväkielinen nainen. Mutta Munan ei uskaltanut käskeä häntä pois.
Vihdoinkin, uuden vuoden alettua, hankki Olav Kyrning Kristiinalle ja Simonille luvan tavata Erlendiä. Ja nyt sai Simon taas seurata surevaa vaimoa sydäntäsärkeviin kohtauksiin. Kuri oli paljon kovempi täällä kuin Nidarosissa, Erlend ei saanut puhua kenenkään kanssa ilman että linnanpäällikön miehiä oli saapuvilla.
Erlend oli tyyni kuin ennen, mutta Simon huomasi, että asian tila alkoi kuluttaa miestä. Hän ei valittanut milloinkaan, sanoi, ettei hän kärsinyt puutetta, vaan että kaikki oli niin hyvää kuin olla saattoi, mutta tunnusti kuitenkin kylmän toisinaan vaivaavan, huoneessa kun ei ollut tulisijaa. Eikä hän voinut pitää liikaa huolta puhtaudestaan — mutta ellei hänen olisi tarvinnut tapella täiden kanssa, olisi aika kai käynyt vieläkin pitemmäksi, sanoi hän nauraen.
Kristiinakin oli rauhallinen — niin rauhallinen, että Simon jäi odottamaan henki kurkussa sitä päivää, jolloin tuo rauha laukeaisi.
Maunu-kuningas oli kruuna jäisten jälkeisellä matkallaan Ruotsissa, joten ei ollut toiveita hänen tulostaan rajalle ensi tilassa, eikä myöskään muutoksesta Erlendin asemaan.
Yrjönmessunpäivänä olivat Kristiina ja Ulf Haldorinpoika Nunnaluostarin kirkossa. Heidän paluumatkalla päästyään nunnaluostarin joen yli vievän sillan toiseen päähän ei Kristiina lähtenytkään alas majapaikkaan, joka sijaitsi lähellä piispan kartanoa, vaan kääntyi itään, Klemensinkirkon rinnettä kohti, kirkon ja joen välisiin ahtaisiin kujiin.
Päivä oli pilvinen ja ilma oli ollut suojainen jonkin aikaa, joten heidän jalkineensa ja viitanliepeensä tulivat märiksi ja raskaiksi joen varren keltaisessa liejukossa. He joutuivat rinteellä oleville pelloille. Kerran sattuivat heidän silmänsä yhteen. Ulf nauroi hiljaa, levitti suunsa eräänlaiseen irvistykseen, mutta hänen katseensa oli surullinen; Kristiinan kasvoille ilmestyi kärsivä hymy. Samassa he saapuivat mäen laitaan; savi oli vierinyt joskus maailmassa alas tältä kohden, ja talo oli aivan vieremän alla, niin lähellä likaisenkeltaista, mustan, hontelon rikkaruoho-idun peittämää laitaa, että sikopahnasta tunkeva löyhkä tuntui ylös asti — alhaalla tummassa liejukossa kulki kaksi lihavaa emakkoa tonkien ja röhkien. Tällä kohden erotti vain, kapea kaistale rakennukset joen harmaasta, likaisesta vedestä, jossa kellui kolisevia jääkappaleita, ja kuihtunut turve törrötti valjuna katoilla.
Heidän siinä seisoessaan tuli sikopahna-aitauksen ääreen muuan mies ja nainen, jotka jäivät siihen sikoja tarkastamaan — mies kumartui aidan yli ja raaputti toista emakkoa hopeaisen tapparan varrella, jota hän käytti keppinä kävellessään. Mies oli itse Munan Baardinpoika ja vaimo oli Brynhild. Munan nosti katseensa, huomasi heidät — ja jäi töllistämään ylös vierun laitaa; silloin huusi Kristiina iloisen tervehdyksen.
Herra Munan räjähti kaikuvaan nauruun.
"Tule alas ottamaan lämmin ryyppy tässä koiranilmassa", huusi hän ylös.