Huomaamattaan oli Kristiina kuvitellut Ulvhild Simonintyttären samanlaiseksi kuin oman sisarvainajansa, jonka mukaan tälle oli annettu nimi — kuvitellut, että tyttö olisi vaalea ja hentorakenteinen ja vieno. Mutta Simonin pikku tytär oli pyöreä ja palleroinen, hänen poskensa olivat kuin omenat ja suu kuin punainen marja; harmaat silmät olivat vilkkaat kuin Simonin silmät nuorena, ja hänellä oli Simonin kaunis kihara tukka. Simon oli kovasti ihastunut sievään, eloisaan lapseensa ja oli ylpeä sen sukkelista puheista.
"Tämä on niin ruma ja ikävä ja paha tytön typykkä", sanoi hän ottaen lasta kainaloiden alta ja nostaen hänet ilmaan, jossa ravisteli häntä, "että se taitaakin olla vaihdokas, jonka tunturipeikot ovat tuoneet isälle ja äidille kätkyeen — niin se on ruma ja kamalan näköinen", lisäsi hän laskien lapsen äkisti maahan ja tehden kolme kertaa ristinmerkin sen yli, ikään kuin varomattomia sanojaan säikkyen.
Hänen äpärälapsensa Arngjerd ei ollut kaunis, mutta näytti kiltiltä ja ymmärtäväiseltä tytöltä, ja isä otti hänet retkilleen niin usein kuin voi. Hän lauloi tytön kiitosta aamusta iltaan — Kristiinan sopi katsoa Arngjerdin myötäjäisarkkuun, mitä kaikkea tämä jo oli kehrännyt ja kutonut ja ommellut itselleen.
"Se päivä, jolloin minä lasken tämän tyttären käden hyvän ja uskollisen sulhasen käteen", sanoi Simon seuraten katseellaan lasta, "on oleva elämäni parhaita."
Säästääkseen kuluja ja saadakseen matkan sujumaan nopeammin ei Kristiina huolinut mukaan yhtään palvelusneitoa eikä muita miehiä kuin Ulf Haldorinpojan. Kaksi viikkoa ennen joulua hän ratsasti sitten Formosta Simon Andreksenpojan ja tämän kahden reippaan nuoren palvelijan kera.
Heidän tullessaan Osloon sai Simon paikalla kuulla, ettei kuningas tullut Norjaan — hän tahtoi viettää joulun Ruotsissa. Erlend oli Akersnesin linnassa; linnanpäällikkö oli matkoilla, joten häntä ei toistaiseksi saattanut tavata. Mutta alipäällikkö Olav Kyrning lupasi ilmoittaa Erlendille, että he olivat kaupungissa. Olav oli erittäin ystävällinen Simonille ja Kristiinalle, sillä hänen veljensä oli naimisissa Ramborg Aasmundintyttären kanssa, joka oli kotoisin Skogista, joten hän katsoi olevansa kaukaista sukua Lauritsantyttärille.
Skogin herra Ketil tuli kaupunkiin pyytäen heidät jouluksi luokseen, mutta Kristiina ei tahtonut viettää joulua muualla kuin missä Erlend oli. Eikä Simonkaan silloin halunnut lähteä, vaikka Kristiina kovasti kehotteli; Simon ja Ketil tunsivat toisiaan jonkin verran, mutta Kristiina oli nähnyt setänsä pojan vain kerran tämän tultua aikuiseksi.
Kristiina ja Simon asuivat samassa kartanossa, jossa Kristiina kerran oli ollut Simonin vanhempien vieraana siihen aikaan, jolloin he olivat olleet kihloissa; mutta nyt he asuivat toisessa rakennuksessa. Tuvassa oli kaksi sänkyä, Kristiina nukkui toisessa ja Simon ja Ulf toisessa; miehet nukkuivat tallissa.
Jouluyönä tahtoi Kristiina lähteä Nonneseterin kirkon keskiyönmessuun — hän sanoi nunnien laulavan niin kauniisti. He lähtivät sinne kaikki viisi. Yö oli tähtikirkas, lauhkea ja kaunis, ja illansuussa oli sadellut lunta, joten oli jokseenkin valoisa. Kellojen alkaessa soida eri puolilla kaupunkia virtasi kaikista taloista ihmisiä, ja Simonin täytyi taluttaa Kristiinaa. Tavantakaa hän vilkaisi syrjäsilmällä tähän. Kristiina oli laihtunut paljon tänä syksynä, mutta hänen pitkä, ryhdikäs vartalonsa näytti taas saaneen neitseellistä pehmeyttä ja suloa. Hänen kalpeille kasvoilleen oli levinnyt nuoruudenaikainen rauha ja lempeys, josta kuulsi syvä, salainen, odottava jännitys. Hän oli muuttunut kummasti entisen nuoren Kristiinan kaltaiseksi, jonka Simon muisti tuolta joululta —. Simon puristi tietämättään hänen kättään ja huomasi sen vasta sitten, kun Kristiina pusersi hänen sormiaan vastaukseksi. Simon nosti katseensa — Kristiina hymyili ja nyökkäsi, ja Simon ymmärsi, että Kristiina oli luullut hänen puristuksensa olleen rohkaisun merkkinä, johon hän tahtoi vastata kiittäen.
Kun juhlapäivät olivat ohi, lähti Kristiina luostariin ja lähetti kunnioittavat terveisensä abbedissalle ja niille hänen aikaisilleen sisarille, jotka vielä olivat elossa. Hän viipyi abbedissan puhetuvassa hetken. Sitten hän meni kirkkoon. Hän käsitti, ettei hänellä ollut luostarissa mitään tekemistä. Sisaret olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, mutta hän oli huomannut näiden pitävän häntä vain yhtenä monista neidoista, jotka olivat olleet luostarissa vuoden — jos he olivat kuulleet puhuttavan siitä, että hän oli ollut erilainen kuin toiset, vaikkakaan ei hyvässä, eivät he ainakaan ilmaisseet sitä. Nunnaluostarissa vietetty vuosi, joka oli vaikuttanut niin suuresti hänen elämäänsä, oli merkinnyt ylen vähän luostarin elämässä. Hänen isänsä oli ostanut itselleen ja perheelleen osuuden luostarin esirukouksiin sielujen puolesta; uusi abbedissa, Elin-rouva, ja sisaret lupasivat rukoilla hänen ja hänen miehensä sielun pelastukseksi. Mutta Kristiina tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta häiritä nunnia tervehdyskäynnillään. Heidän kirkkonsa oli avoin hänelle kuten kaikille ihmisille; hän saattoi seisoa kirkon pohjoisessa päässä ja kuunnella kuorista virtaavaa heleää laulua — ja kun sisaret olivat lähteneet kirkosta luostarin pihalle vievästä ovesta, saattoi hän mennä polvistumaan rouva Groa Guttormintyttären hautakiven ääreen ja muistella tuota viisasta, voimakasta, arvokasta äitiä, jonka neuvoja hän ei ollut ymmärtänyt pitää kunniassa — mutta muuta kotipaikkaoikeutta hänellä ei ollut tässä Kristuksen palvelijattarien kodissa.