Tuli ankara ilma heidän päästyään Dovren eteläpuolelle, ja Ulfin neuvosta he jättivät hevosensa Drivstueniin ja lainasivat sieltä sukset — siltä varalta, että heidän täytyisi nukkua taivasalla seuraava yö. Kristiinalla oli ollut sukset jalassaan viimeksi pikku tyttönä, ja hänen kävi raskaaksi hiihtää, vaikka miehet tukivat häntä voimiensa takaa. He eivät ehtineet sinä päivänä pitemmälle kuin Drivstuenin ja Hjerdkinin puoliväliin, keskelle tuntureita, ja kun rupesi pimenemään, täytyi heidän etsiä suojaa eräästä koivuhaasta ja kaivautua lumeen. Toftarista he saivat lainaksi hevosia; siellä oli sumuista, ja heidän päästyään vähän alemma laaksoon alkoi sataa. Kun he monta tuntia pimeän tulon jälkeen ratsastivat Formon pihaan, ulvoi tuuli nurkissa, joki jymisi ja rinteellä kävi veden ja tuulen kohina. Piha oli kuin vetelä suo, jossa ei kuulunut kavioiden kopse — eikä laajalla tanhualla näkynyt pienintäkään elonmerkkiä lauantai-illan hiljaisuudessa; eivät ihmiset eivätkä koirat näyttäneet huomaavan heidän tuloaan.
Ulf kolkutti kartanorakennuksen ovea keihäällään; mies ilmestyi avaamaan. Kohta sen jälkeen seisoi Simon itse porstuan ovella leveänä ja tummana takaa virtaavassa valossa, käsivarrella lapsi, ja ajoi haukkuvat koirat taakseen. Hän huudahti nähdessään vaimonsa sisaren, laski lapsen lattialle ja vei Kristiinan ja Gauten sisään, auttaen heidän yltään läpimärät vaatteet.
Tuvassa oli lämmin ja kotoinen henki, mutta umpea ilma, sillä tupa oli uunitupa, jossa oli lattea katto. Ja se oli täynnä väkeä — lapsia ja koiria kihisi joka nurkassa. Ja äkkiä Kristiina erotti kahden pikkupoikansa punoittavat, iloiset ja innokkaat kasvot pöydän takaa, jolla paloi kynttilä. He tulivat esiin tervehtien vähän vieraasti äitiään ja veljeään — Kristiina ymmärsi häirinneensä toisten lauantainviettoa. Tupa oli muuten täydellisen epäjärjestyksen vallassa, ja joka askeleella narskuivat pähkinänkuoret, joita oli kaikkialla.
Simon lähetti rengit ja naiset asioille, ja tupa tyhjeni väestä sekä enimmistä lapsista ja koirista — heillä oli vieraana naapureita palvelijoineen. Kysellessään ja kuunnellessaan kuulumisia hän kiinnitti soljella paitansa ja mekkonsa, jotka olivat olleet auki alas paljaalle, karvaisella rinnalle asti. Lapset olivat reutoneet hänet semmoiseksi, sanoi hän anteeksipyytäen. Hän oli kauhean ruokkoamattoman näköinen, vyö oli vinossa, vaatteet ja kädet olivat likaiset, kasvot noessa ja tukka täynnä roskaa ja tomua.
Pian tuli kaksi palvelusnaista viemään Kristiinaa ja Gautea Ramborgin rouvatupaan. Siellä paloi jo tuli uunissa, palvelusneidot sytyttivät kiireesti kynttilöitä, valmistivat vuoteen ja auttoivat Kristiinan ja pojan ylle kuivat vaatteet, kun taas toiset kantoivat pöytään ruokaa ja juomaa. Keskenkasvuinen tyttö, jolla oli silkkinauhalle palmikoitu tukka, toi olutkulhon, josta vaahto kuohui laidoille. Tyttö oli Simonin avioton tytär Arngjerd.
Sen jälkeen tuli Simon itse sinne; hän oli suorinut asunsa ja oli nyt enemmän sellainen, jona Kristiina oli tottunut hänet näkemään: hyvin kauniisti ja komeasti puettu. Hän talutti tytärtään kädestä, ja Ivar ja Skule seurasivat perästä.
Kristiina kysyi sisartaan, ja Simon vastasi Ramborgin lähteneen saattamaan Sundbun vaimoja Ringheimiin; Jostein oli ollut hakemassa tytärtään Helgaa, ja hän oli tahtonut Dagnyn ja Ramborginkin mukaan — tämä hilpeä, hyvänsävyinen vanha mies oli luvannut pitää hyvää huolta noista kolmesta nuoresta vaimosta. Ramborg tuli ehkä jäämään sinne talveksi. Hän odotti lasta Matinmessun aikaan — ja olihan Simon itsekin arvellut joutuvansa olemaan poissa kotoa talvella; silloin Ramborgilla oli hauskempi nuorten sukulaisvaimojen luona. Formon taloudelle ei merkinnyt sitä eikä tätä, oliko hän kotona vai muualla, nauroi Simon — eihän hän, Simon, ollut ennenkään vaatinut, että Ramborg, tuo lapsi, kuluttaisi voimiaan suuren talouden hoidossa.
Kristiinan ilmoitettua aikeensa sanoi Simon paikalla tahtovansa lähteä mukaan. Hänellä oli niin paljon sukulaisia ja omia sekä isänsä vanhoja ystäviä siellä, että hän uskoi voivansa hyödyttää Kristiinaa enemmän nyt kuin Trondheimissa. Siitäkin hän siellä saisi helpommin selvän, oliko Kristiinan viisasta pyrkiä itsensä kuninkaan puheille. Hän sanoi olevansa valmis matkaan kolmen tai neljän päivän perästä.
He menivät yhdessä messuun seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, ja sitten he olivat Sira Eirikin vieraana Romundgaardissa. Pappi oli jo vanha; hän otti Kristiinan hellästi vastaan ja otti syvästi osaa hänen onnettomuuteensa. Sitten he käväisivät Jørundgaardissa. Rakennukset olivat samat, ja huoneissa oli entiset sängyt, penkit ja pöydät. Se oli nyt hänen oma kartanonsa; oli todennäköistä, että hänen poikansa tulisivat varttumaan miehiksi tässä ja että hän itse kerran ummistaisi silmänsä lapsuudenkodissaan. Mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin selvästi kuin nyt, että tässä talossa eli hänen vanhempiensa henki. Heillä oli voinut olla omat salaiset surunsa, mutta kaikille ympärillä oleville oli heiltä riittänyt lämpöä, apua ja turvaa.
Kristiina oli rauhaton ja alakuloinen, minkä vuoksi häntä pyrki väsyttämään Simonin puhe tämän omista asioista, kartanosta ja lapsista. Hän tiesi, ettei niin olisi saanut olla; olihan Simon valmis auttamaan häntä voimiensa takaa, ja Kristiina ymmärsi että toinen teki kauniisti tarjoutuessaan lähtemään pois kotoaan ja vaimonsa luota jouluksi, kun asiat olivat nykyisellä kannalla — Simon ajatteli varmaan paljonkin sitä, saisiko hän tällä kertaa pojan, hänellähän oli vain yksi lapsi Ramborgista, vaikka he olivat olleet naimisissa kohtapuoleen kuusi vuotta. Eihän Kristiina voinut vaatia, että Simon sulautuisi niin kokonaan hänen ja Erlendin asioihin, että hän sen vuoksi unohtaisi kaikki onnellisen asemansa tuottamat ilot — mutta oli vain kummallista kulkea hänen sivullaan, kun toinen tuntui niin iloiselta ja innokkaalta ja tyytyväiseltä oloonsa.