Sira Eiliv oli tuonut lapset kaupunkiin. Hän oli pyytänyt arkkipiispalta vapautta käydäkseen Tautrassa tervehtimässä veljeään; Erlend Nikulauksenpojan kotipapin Pyyntöön suostuttiin kernaasti. Tämä tuumi, ettei Kristiina voinut jäädä kaupunkiin, kun hänellä oli niin monta lasta huolehdittavanaan, ja tarjoutui ottamaan Naakkven ja Bjørgulfin luostariin.
Viimeisenä iltana ennen papin ja poikien lähtöä — Simon oli jo matkustanut kaksosten kera — ripitti Kristiina itsensä tuolle hurskaalle ja puhdassydämiselle miehelle, joka oli ollut hänen hengellinen isänsä niin monet vuodet. He puhuivat keskenään tuntikausia, ja Sira Eiliv kehotti häntä nöyryyteen ja kuuliaisuuteen Jumalan edessä, kärsivällisyyteen, uskollisuuteen ja rakkauteen aviomiestään kohtaan. Kristiina oli polvillaan penkkiä vasten, jolla Sira Eiliv istui; sitten pappi nousi paikaltaan, polvistui Kristiinan viereen punaisessa stolassaan, teki Kristiinan pään päälle Kristuksen rakkauden ikeen merkin ja rukoili kauan ja palavasti hiljaa itsekseen. Mutta Kristiina tiesi hänen rukoilevan sen isän ja äidin, niiden lasten ja palvelijain puolesta, joiden sielunhoitoa hän oli harrastanut parhaansa mukaan Husabyn vuosina.
Seuraavana päivänä Kristiina seisoi Bratøren-niemellä katsoen miten Tautran veljet kohottivat purjeet pystyyn viedäkseen pois hänen kaksi vanhinta poikaansa ja Sira Eilivin. Kotimatkalla hän kävi minoriittiveljien kirkossa ja jäi sinne siksi kunnes luuli olevansa kyllin voimakas uskaltaakseen palata omaan taloonsa. Ja illalla kahden pienokaisen nukuttua hän jäi istumaan kehruun ääreen ja jutteli Gauten kanssa, kunnes tämänkin makuuaika tuli.
VI
Erlend istui kuninkaan kartanossa Klemensinmessun vaiheille asti. Silloin tuli käsky ja ilmoitus, että hänet oli vietävä Maunu-kuninkaan eteen turvallisen saattueen kera. Kuningas aikoi viettää joulun Baagahusissa tällä kertaa.
Kristiina säikähti kauheasti. Sanomattomalla ponnistuksella hän oli pakottautunut näyttämään rauhalliselta Erlendin ollessa vankina ja kuolemaan tuomittuna. Nyt Erlend aiottiin viedä kauas tietymättömille teille; kuninkaasta puhuttiin niin monenlaista, eikä Erlendillä ollut ystäviä kuninkaan lähipiirissä. Ivar Ogmundinpoika, Baaghusin nykyinen linnanpäällikkö, oli käyttänyt mitä ankarinta kieltä Erlendin kapinahankkeista. Ja hänen sanottiin ärtyneen vielä enemmän, kun hän oli jälleen kuullut jotakin Erlendin hänestä puhumaa höpötystä.
Mutta Erlend elostui uutisesta. Kristiina huomasi kyllä, ettei hän ajatellut kevein mielin heidän tulevaa eroaan. Mutta pitkä vankinaolo oli alkanut jäytää hänen voimiaan, joten hän nyt odotti innokkaasti pitkää merimatkaa ja näytti suhtautuvan melkein välinpitämättömästi kaikkeen muuhun.
Kolmen päivän kuluttua oli kaikki kunnossa ja Erlend lähti herra Finnin laivalla. — Simon oli luvannut palata Nidarosiin ennen adventtia, järjestettyään ensin vähän kotoisia asioitaan; jos uutisia alkaisi kuulua aikaisemmin, hän oli pyytänyt Kristiinaa ilmoittamaan siitä ja luvannut tulla heti. Kristiina päätti nyt lähteä etelään Simonin luokse ja sieltä kuninkaan eteen, langetakseen hänen jalkoihinsa ja pyytääkseen armoa miehelleen — tarjotakseen vaikka kaiken mitä omisti Erlendin hengestä.
Erlend oli myynyt ja pantannut kaupunkitalonsa eri tahoille; Nidarholman luostari omisti päärakennuksen, mutta apotti Olav oli kirjoittanut ystävällisesti Kristiinalle pyytäen häntä käyttämään sitä niin kauan kuin hän tarvitsi. Hän asui siellä yhden ainoan palvelusneidon kera. Ulf Haldorinpoika, joka oli päästetty vapaalle jalalle, kun ei häntä ollut voitu tuomita mistään, oli talossa myös, samoin tämän veljenpoika Haldor, joka oli Kristiinan huovi.
Kristiina kysyi neuvoa Ulfilta, ja tämä asettui ensin epäilevälle kannalle — arveli siitä tulevan hankalan matkan yli Dovren tunturin; tunturilla oli jo satanut paljon lunta. Mutta nähdessään Kristiinan sieluntuskan hän kehotti tätä lähtemään matkaan. Gunna-rouva otti molemmat pikkupojat Raasvoldiin, mutta Gaute ei tahtonut erota äidistään, eikä tämäkään tahtonut päästää poikaa silmistään täällä pohjoisessa.