"Ei hänestä ole taitanut kuulua eikä näkyä jälkeäkään tänä kesänä?" kysäisi Simon hiljaa.
"Ei. Hän sanoo olevansa kuninkaan epäsuosiossa ja kaikkien tämänkaltaisten asioiden ulkopuolella, kerrotaan. Hän ei ole pitkiin aikoihin jaksanut istua kotona näin kauan kuuntelemassa Elin-rouvan puheita. Hänen tyttäriensä sanotaan olevan yhtä kauniita ja tyhmiä kuin heidän äitinsä."
* * * * *
Erlend oli kuullut tuomionsa järkähtämättömän tyynesti ja kumartanut herroille yhtä säädykkäästi, luontevasti ja kauniisti pois vietäessä kuin sisään astuessaan. Hän oli tyyni ja hilpeä Kristiinan ja Simonin tullessa häntä tapaamaan seuraavana päivänä. Arne Gjavvaldinpoika oli mukana, ja Erlend lupasi noudattaa hänen neuvoaan.
"Ennen minä en milloinkaan saanut Kristiinaa Tanskaan", sanoi hän kietoen kätensä tämän vyölle. "Ja minä olisin aina niin kernaasti vienyt hänet mukanani maailmalle —." Hänen kasvoillaan kävi väristys — ja yhtäkkiä hän suuteli kiihkeästi vaimonsa kalpeata poskea välittämättä toisista.
* * * * *
Simon Andreksenpoika lähti Husabyhyn järjestämään Kristiinan irtaimen omaisuuden muuttoa Jørundgaardiin. Hän neuvoi tätä myös lähettämään lapsensa Gudbrandinlaaksoon samalla kertaa. Kristiina sanoi:
"Minun poikieni ei tarvitse lähteä isänsä kartanosta ennen kuin heidät häädetään sieltä."
"Minä en odottaisi sitä sinun sijassasi", sanoi Simon. "He ovat niin pieniä, etteivät käsitä kohdalleen tätä juttua. Paras olisi, jos antaisit heidän lähteä Husabystä siinä luulossa, että he lähtevät ainoastaan tätiään tervehtimään ja katsomaan äitinsä perintökartanoa laaksossa."
Erlend yhtyi asiassa Simoniin. Asia järjestyi kuitenkin niin, että vain Ivar ja Skule lähtivät tätinsä miehen mukana etelään. Kristiina ei hennonut lähettää kahta pienintä niin kauaksi luotaan. Kun Lauritsa ja Munan tuotiin hänen luokseen kaupunkitaloon ja hän huomasi nuorimman tuntevan äitinsä, hän purskahti itkuun. Simon ei ollut nähnyt hänen itkevän yhtään kyyneltä sen illan jälkeen, jolloin hän oli tullut Nidarosiin. Nyt hän itki itkemistään — Munanin tähden, joka potki ja sätki hänen sylissään, pyrkien hoitajansa luo; ja sitten hän itki Lauritsa-poikaa, joka kiipesi äitinsä syliin halaten tätä ja pillahti itkemään hänkin, kun näki äitinsä itkevän. Kristiina antoi noiden kahden jäädä luokseen, samoin Gauten, joka ei tahtonut lähteä Simonin mukaan — Kristiinasta ei ollut viisasta päästää pois näkyvistään lasta, joka kantoi niin raskasta taakkaa pienillä hartioillaan.