Häntä kestittiin hyvin, palvelijat riisuivat hänen päällysvaatteensa ja kantoivat sisään ruokaa ja juomaa. Mutta hän aavisti miesten — ainakin herra Erlingin ja Stigin — arvaavan, minkä vuoksi hän oli tullut, ja tunsi näiden pysyvän loitolla. Ja kun Stig sitten alkoi puhua siitä, että Simon oli näillä mailla harvinainen vieras joka ei ollut kuluttanut lankojensa kynnyksiä pitkään aikaan — lieneekö hän ollut Dyfriä etelämpänä Halfridin kuoleman jälkeen — vastasi Simon, ettei hän ollut käynyt ennen siellä kuin tänä talvena. Mutta nyt hän oli ollut Oslossa jonkun kuukauden vaimonsa sisaren, Kristiina Lauritsantyttären kanssa, joka oli naimisissa Erlend Nikulauksenpojan kanssa.
Siihen toiset eivät sanoneet mitään. Vähän ajan kuluttua kysyi herra Erling kohteliaasti Kristiinan ja Simonin vaimon ja sisarien vointia, ja Simon tiedusti puolestaan Elin-rouvan ja Erlingin tyttärien vointia, Stigin terveyttä ja Mandvikin ja naapureiden kuulumisia.
Stig Haakoninpoika oli lihavanpuoleinen, tummatukkainen mies, joitakin vuosia Simonia vanhempi; hän oli Halfrid Erlingintyttären velipuolen herra Haakon Torenpojan poika ja Erling Vidkuninpojan rouvan Elin Torentyttären veljenpoika. Hän oli menettänyt Skiduläänin lääninherran toimen ja Tunsbergin linnan päällikkyyden kaksi talvea sitten jouduttuaan kuninkaan vihoihin, mutta eli muuten hyvissä oloissa Mandvikissa; hän oli lapseton leskimies. Simon tunsi hänet hyvin ja oli ollut hyvissä väleissä hänen samoin kuin kaikkien ensimmäisen vaimonsa sukulaisten kanssa — joskaan tuo ystävyys ei ollut ollut kovin lämmin. Hän tiesi mainiosti, mitä he kaikki olivat ajatelleet Halfridin toisista naimisista — että Andres Gudmundinpojan nuorempi poika oli tosin varakas ja hyvää sukua, mutta että hän ei ollut Halfrid Erlingintyttären vertainen, ja sitä paitsi hän oli kymmenen vuotta tätä nuorempi; he eivät voineet ymmärtää miksi Halfrid oli kiintynyt tähän nuoreen mieheen, mutta heidän täytyi antaa hänen tehdä tahtonsa mukaan — koska hän oli kärsinyt sanomattomasti ensimmäisen miehensä aikana.
Erling Vidkuninpojan oli Simon tavannut vain pari kertaa tätä ennen ja silloinkin Elin-rouvan seurassa, jolloin hänestä ei lähtenyt mitään ääntä; kukaan ei päässyt sanomaan muuta kuin kyllä, kyllä, silloin kun Elin-rouva oli tuvassa. Erling-herra oli huomattavasti vanhentunut siitä ajasta asti — hän oli lihonut hiukan, mutta oli yhä ryhdikäs ja sulavaliikkeinen, ja hopeanharmaa ja välkkyvä tukka, joka ennen oli ollut haljakan kellervänpunainen, kaunisti häntä.
Nuorta Bjarne Erlinginpoikaa ei Simon ollut nähnyt tätä ennen. Hän oli viettänyt kasvinvuotensa lähellä Bergeniä erään hengellisen herran, Erlingin ystävän luona — suvun kesken sanottiin sen tapahtuneen siksi, ettei isä tahtonut pitää häntä Giskessä naisväkensä lörpötystä kuulemassa. Erling ei ollut siellä itsekään enempää kuin tarve vaati, ja matkoille hän ei uskaltanut viedä poikaa mukaan, sillä Bjarnella oli ollut hyvin heikko terveys poikavuosina ja Erling oli jo kadottanut kaksi poikaa näiden pienenä ollessa.
Poika oli hyvin kaunis istuessaan siinä kynttilän valoa vasten, kasvojen näkyessä sivulta. Musta, tiheä, kihara tukka lainehti otsalla, suuret silmät näyttivät mustilta, nenä oli iso ja kauniisti kaartuva, suu luja, täyteläinen ja muodokas, ja leuka kauniisti pyöreä.
Sitä paitsi hän oli pitkä, leveähartiainen ja solakka. Mutta kun Simon kävi istumaan pöytään ruvetakseen syömään ja pöytäpalvelija siirsi kynttilän toiseen paikkaan, näki hän, että Bjarnen kaula oli kokonaan rauhasarpien peittämä — ihottuma kulki molempien korvien juuresta leuan alle, kaula oli täynnä kuolleita kiiltävänvalkoisia läikkiä, sinipunaisia juomuja ja paisuneita muhkuja. Ja hänellä oli sellainen tapa, että hän koko ajan nyki pyöreän, nahkareunuksisen samettikauluksensa huppua, joka hänellä oli huoneessakin ollessaan yllään vedettynä puoliväliin päätä yli korvien. Vähän ajan kuluttua hänelle kai tuli kuuma, jolloin hän veti sen alas, mutta sitten hän taas työnsi sen ylös — eikä näyttänyt huomaavan koko hommaansa. Simoninkin käsiä alkoi lopulta hypittää tuo meno — vaikka hän koetti olla katsomatta sinne päin.
Herra Erling käänsi tuskin silmiään pojastaan — mutta hän ei myöskään näkynyt itse tietävän, että hän näin herkeämättä tuijotti tähän. Erling Vidkuninpojan kasvot eivät olleet liikkuvaa lajia, eikä hänen haaleansinisissä silmissään ollut sanottavasti ilmettä — mutta tuon hiukan epämääräisen ja vetisen katseen pohjalle näytti kätkeytyvän loputtomien vuosien huoli, ajatukset ja rakkaus.
Nuo kolme miestä puhelivat nyt keskenään arvokkaasti ja verkalleen Simonin syödessä, ja nuorin näpli vähän väliä kaulustaan. Sitten kaikki neljä ryhtyivät juomaan kiirettä pitämättä, kunnes Erling-herra kysyi, eikö Simonia väsyttänyt matka, minkä jälkeen Stig pyysi saada tarjota hänelle vaatimattoman makuusijan vieressään. Simon iloitsi siitä, että sai siirtää asiansa tuonnemmaksi. Ensimmäinen Akerissa vietetty ilta oli masentanut hänen mieltään.
Kun hän esitti asiansa seuraavana päivänä, vastasi herra Erling jokseenkin niin kuin Simon oli arvannut. Hän sanoi, ettei Maunu-kuningas ollut koskaan halukkaasti kuunnellut hänen neuvojaan, mutta siitä hetkestä asti, jolloin kuningas ylimalkaan alkoi olla selvillä omasta tahdostaan, näytti hän tietävän, ettei Erling Vidkuninpojalla olisi oleva mitään sanomista valtakunnan asioissa sitten kun hän itse kerran joutuisi täyteen ikään. Ja kun hänen ja hänen ystäviensä sekä toisaalta kuninkaan välinen asia oli sovittu, ei hän ollut tahtonut tietää mitään kuninkaasta ja tämän kannattajista. Jos hän ryhtyisi puoltamaan Erlendin asiaa Maunu-kuninkaalle, ei siitä koituisi hyötyä Erlendille. Hän tiesi kyllä monen tässä maassa luulevan hänen olleen jollakin tapaa osallisena Erlendin hankkeisiin — mutta uskoipa Simon mitä tahansa, hän saattoi sanoa totuudenmukaisesti, ettei hänellä enemmän kuin hänen ystävillänsäkään ollut ollut aavistusta koko aikeista. Jos tämä asia olisi paljastunut toisella tapaa taikka jos nuo seikkailunhaluiset nuoret hurjimukset olisivat ehtineet panna alulle uhkarohkeat aikeensa ja sitten epäonnistuneet, olisi hän astunut esiin ja ruvennut välittäjäksi. Mutta asian nykyisellään ollessa ei hänen mielestään voitu vaatia, että hän astuisi esiin vahvistamaan ihmisten epäluuloa siitä, että hän oli pelannut kaksinaamaista peliä. Mutta hän neuvoi Simonia kääntymään Haftorinpoikain puoleen. He olivat kuninkaan serkkuja, ja silloin kun he eivät olleet suoranaisella sotajalalla tätä vastaan, ylläpitivät he jonkinlaista ystävyyttä. Ja mikäli Erling saattoi ymmärtää, olivat ne miehet, joista Erlend saattoi hyötyä, haettavat Haftorinpoikain piiristä — ja muiden nuorempien valtaherrain joukosta.