Kuninkaan häät oli päätetty viettää tässä maassa kesällä. Silloin saattoi Maunu-herra osoittaa armoa ja lempeyttä. Ja kuninkaan äiti ja Isabel-rouva saapuisivat kai myös juhlille. Simonin äiti oli ollut Isabel-rouvan kamarineito nuorena ollessaan, ehkä Simon voisi kääntyä Isabel-rouvan puoleen tai Erlendin vaimo polvistua kuninkaan morsiamen ja rouva Ingebjørg Haakonintyttären eteen ja anoa näiden suopeutta asialleen. Olkoon se viimeinen keino — niin päätti Simon, että Kristiinan olisi polvistuttava Ingebjørg-rouvan eteen. Jos herttuatar olisi ymmärtänyt kunnian vaatimukset, hän jo aikaa sitten olisi astunut esiin vapauttamaan Erlendiä vaikeuksista. Mutta Simonin mainitessa tätä kerran Erlendille oli tämä vain nauranut ja sanonut, että Ingebjørg-rouvalla oli aina yllin kyllin huolta ja hankaluuksia itsellään ja että hän nyt arvatenkin oli suutuksissaan siitä, ettei hänen rakkain lapsensa näyttänyt voivan milloinkaan saavuttaa kuninkaan nimeä.

VII

Vasta keväällä lähti Simon Andreksenpoika pohjoiseen hakeakseen vaimonsa ja pikkupoikansa Totemista ja saattaakseen heidät Formoon. Hän aikoi jäädä kotiin joksikin aikaa hoitamaan omia asioitaan.

Kristiina ei tahtonut lähteä Oslosta. Eikä hän uskaltanut heittäytyä kalvavan ikävänsä valtaan, joka vaati häntä katsomaan kolmea poikaansa laaksossa. Jos mieli kestää nykyistä elämää päivästä toiseen, ei saanut muistella lapsia. Hän kesti, hän näytti rauhalliselta ja rohkealta, hän puhui vieraiden ihmisten kanssa ja kuunteli heidän neuvojaan ja lohdutustaan — mutta ainoastaan kiinnittämällä kaikki ajatuksensa Erlendiin, vain Erlendiin! Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän ei kahlehtinut ajatustaan tahdon kouriin, vilahteli hänen mielessään kotoisia ajatuksia ja kuvia: hän näki Ivarin seisovan Formon puuvajassa Simonin kanssa ja odottavan jännittyneenä minkä puun tädin mies valitsisi hänelle kaaripuuksi koeteltuaan ja taivuteltuaan käsissään monia. Sitten hän muisti Gauten vaaleat lapsenkasvot tämän ponnistaessa miehekkään päättävästi eteenpäin lumipyryssä harmaana talvipäivänä tunturilla — hänen suksensa oli luistanut alas ja hän oli liukunut takaperin kappaleen matkaa ja joutunut keskelle kinosta — muisti miten tuo väsynyt avuton lapsiparka oli ollut vähällä purskahtaa itkuun. Ajatukset siirtyivät sitten kahteen pienimpään: Munan osasi kai jo kävellä ja puhua — mahtoikohan hän olla yhtä sievä kuin toiset siinä iässä Lauritsa oli kai jo unohtanut äitinsä. Ja entäs kaksi vanhinta Tautrassa. Oi Naakkve, Naakkve, hänen esikoisensa —! Minkähän verran nuo kaksi suurinta saattoivat ymmärtää ja ajatella, ja mitähän Naakkve mahtoi ajatella lapsellisuudessaan siitä, ettei elämä nyt ollutkaan kääntyvä sellaiseksi kuin hänen äitinsä ja hän itse ja kaikki ihmiset olivat luulleet.

Sira Eiliv oli lähettänyt hänelle kirjeen, ja Kristiina oli ilmoittanut Erlendille mitä siinä kerrottiin heidän pojistaan. Muulloin he eivät milloinkaan puhuneet lapsistaan. He eivät puhuneet enää menneisyydestä eivätkä tulevaisuudesta. Kristiina toi hänelle jonkin vaatekappaleen tai vähän ruokaa, Erlend kysyi miten Kristiina oli voinut viime tapaamisen jälkeen, he istuivat käsi kädessä sängyn laidalla. Ja jos he sitten jäivät hetkeksi kahden tuohon pieneen, kylmään, likaiseen, haisevaan komeroon, niin he painautuivat toisiinsa äänettömästi, palavasti syleillen, kuullen kuin toisesta maailmasta Kristiinan palvelusneidon äänen tämän nauraessa linnansotureiden kanssa ulkona portaissa.

Joutihan hän myöhemmin — sitten kun Erlend joko oli otettu häneltä pois tai annettu hänelle takaisin — ajatella lapsilaumaa ja sen muuttuneita oloja — kaikkea sitä, mikä ei koskenut Erlendiä; nyt hänellä oli vain miehensä. Hän ei voinut kadottaa tuntiakaan ajasta, jonka he saivat olla yhdessä, eikä hän rohjennut ajatella hetkeä, jolloin oli näkevä jälleen neljä pohjoisessa olevaa lastansa — ja niin hän oli suostunut siihen, että Simon Andreksenpoika lähtisi yksin Trondheimiin ja hoitaisi yhdessä Arne Gjavvaldinpojan kanssa hänen asioitaan pesän selvityksessä. Paljoa ei Maunu-kuningas ollut hyötyvä Erlendin omaisuudesta — Erlendillä oli paljon enemmän velkoja kuin Kristiina oli osannut aavistaa; Erlend oli lähettänyt omia rahojaan Tanskaan ja Skotlantiin ja Englantiin ja sanoi olkaansa kohauttaen, ettei hän odottanut niistä rahoista korvausta.

Erlendin asia oli melkein entisellä kannalla, kun Simon Andreksenpoika palasi Osloon syksyllä ristinmessun aikaan. Mutta hän kauhistui nähdessään, miten rasittuneen näköiset he kumpikin olivat, niin Kristiina kuin lanko, ja hänen sydäntään puristi oudosti, kun hän huomasi heillä olevan vielä sen verran itsehillintää jäljellä, että ymmärsivät kiittää häntä siitä, että hän oli tullut Osloon sellaiseen vuodenaikaan, jolloin häntä olisi parhaiten tarvittu kotona. Mutta näihin aikoihin alkoivat ihmiset vaeltaa Tunsbergiin, jossa Maunu-kuningas odotti morsiantaan.

Kuukauden keskivaiheilla Simon sai hankituksi itselleen laivakyydin sinne — parin kauppiaan mukana, jotka aikoivat purjehtia kahdeksan päivän perästä. Silloin ilmestyi kaupunkiin eräänä aamuna vieras mies, joka pyysi Simon Andreksenpoikaa menemään viipymättä Halvardinkirkkoon — Olav Kyrning odotti häntä siellä.

Sijaispäällikkö oli kovasti kuohuksissa. Hän asui linjassa henkivartiopäällikön ollessa Tunsbergissä. Edellisenä iltana oli linnaan tullut parvi herroja, joilla oli ollut Maunu-kuninkaan sinetillä varustettu kirje ja jotka olivat sanoneet tulleensa tutkimaan Erlend Nikulauksenpojan asiaa; hän oli antanut viedä Erlendin heidän eteensä. Kolme heistä oli vierasmaalaista, luultavasti ranskalaista — Olav ei ollut ymmärtänyt heidän kieltään, mutta henkivartion pappi oli puhunut heidän kanssansa latinaa aamulla — he sanoivat itseään sen neidon sukulaisiksi, josta oli tuleva meidän kuningattaremme — alku oli lupaava! Nämä olivat kuulustelleet Erlendiä ankarasti — ja heillä oli ollut mukanaan jokin tikapuiden kaltainen koje ja miehiä sitä käyttelemässä. Tänään hän oli kieltänyt viemästä Erlendiä ulos ja asettanut vahvat vartijat ovelle — hän uskalsi ottaa sen vastuulleen, sillä moinen oli vastoin lakia, teko, jollaista ei ollut tapahtunut Norjassa koskaan!

Simon lainasi hevosen papeilta ja ratsasti Olavin kanssa Akersnesiin.