"Ajattelin yöllä — niitä päiviä, jolloin hän sai vanhimman poikamme — hänellä ei varmaankaan ollut helpompi silloin — päättäen hänen valitushuudoistaan. Jos hän on voinut kestää sen — seitsemän kertaa — heidän lemmenriemumme tähden — niin täytyyhän minun —"
Simon oli vaiti. Vastahakoinen arkuus, jolla hän itse puhui elämän äärimmäisistä tuskan ja nautinnon salaisuuksista, ei näyttänyt olevan ollenkaan Erlendille ominaista. Tämä leikki pahimmilla ja parhaimmilla asioilla yhtä vaivattomasti kuin viaton nuorukainen, jonka toverit ovat vieneet mukanaan porttolaan juopuneena ja uteliaana —.
Erlend heilautti kärsimättömästi päätään:
"Nämä kärpäset — ovat pahin vitsaus. Ne ovat itsestään isästä perkeleestä —"
Simon otti lakkinsa, muksautteli sillä joka puolella kuhisevia sinisenmustia kärpäsparvia, niin että ne pörähtivät pilvenä ilmaan — ja tallasi raivoissaan jalallaan kuoliaiksi kaikki, jotka putosivat pökertyneinä maahan. Siitä ei ollut oleva suurtakaan hyötyä, sillä muurin aukko ammotti paljaana — edellisenä talvena se oli ollut tukittuna puisella kehyksellä, jossa oli ollut kalvoruutu keskellä, mutta se oli tehnyt huoneen hyvin pimeäksi.
Mutta hän hätkähti Olav Kyrningin palatessa juomapikaria kantavan papin kanssa. Pappi nosti Erlendin päätä ja tuki häntä niskasta sillä aikaa kun hän joi. Pikarista läikkyi juomaa hänen parralleen ja kaulalleen, ja hän antoi papin rauhallisesti ja kiusaantumatta pyyhkiä hänet kuivaksi perästäpäin.
Simonista tuntui kuin hänen ruumistaan olisi poltettu, veri jyski ja tykytti kaulassa korvien alla, ja sydän löi oudosti ja epätasaisesti. Hän jäi vielä silmänräpäykseksi oven suuhun tuijottamaan tuohon pitkään, vaipan alla makaavaan hahmoon. Kuumelaineet nousivat ja laskivat Erlendin kasvoilla, ja hänen kiiltävät silmänsä olivat puoleksi suljetut, mutta hän hymyili langolle omituista lapsimaista hymyään.
* * * * *
Kun Stig Haakoninpoika, Mandvikin herra ja hänen vieraansa, herra Erling Vidkuninpoika ja tämän poika Bjarne istuivat seuraavana päivänä aamuaterialla, he kuulivat hevosen kavion kopsetta pihalta. Samassa paiskattiin herratuvan ovi selkosen selälleen ja Simon Andreksenpoika tuli kiireesti sisään. Hän pyyhki kasvojaan hihan liepeeseen — hän oli kurassa niskaa myöten ratsastuksen jälkeen.
Pöydässä istuvat kolme miestä nousivat tulijaa tervehtimään ihmetyksestä äännellen, mutta Simon ei joutanut tervehtimään, vaan seisoi miekkaansa nojaten molemmat kädet kahvalla. Hän sanoi: