Simon joi koko lailla alku-illasta, mutta hän ei päihtynyt — vain ruumis tuntui hiukan raskaalta. Jokainen sana, joka sanottiin, painui hänen mieleensä kumman tarkasti. Toiset alkoivat pian hölpöttää — kukaan heistä ei ollut kuninkaan ystävä.
Simonia alkoi niin merkillisesti kyllästyttää kaikki nyt perästäpäin. Pelkkää lorua se oli tuo, mitä nuo toiset tuossa jaarittelivat hälisten ja kiivastuen. Ketil Aasmundinpoika oli typerähkö, ja hänen lankonsa Markus ei ollut paljoa viisaampi häntä; Olav Kyrning oli oikein ajatteleva ja ymmärtäväinen, mutta lyhytnäköinen mies, — eivätkä nuo kaksi pappia näyttäneet hekään erityisemmän teräviltä. Kaikki istuivat nyt siinä kuunnellen Erlendiä ja yhtyen häneen — ja hän muuttui yhä enemmän entisekseen, vallattomaksi, löyhäsuiseksi ja varomattomaksi. Hän oli ottanut Kristiinan käden omaansa, pannut sen polvelleen ja istui nyt leikitellen hänen sormillaan — he istuivat siten, että heidän hartiansa koskettivat toisiaan. Yhtäkkiä Kristiina lehahti punaiseksi eikä voinut siirtää katsettaan Erlendistä — ja kun tämä kietaisi salaa kätensä hänen vyötäisilleen, alkoivat hänen huulensa väristä, ja hänellä oli täysi työ pitää ne suljettuina.
Sitten ovi aukeni ja Munan Baardinpoika astui sisään.
"Viimeiseksi tuli itse iso siitosori", huusi Erlend nauraen, hypähti pystyyn ja juoksi häntä vastaan.
"Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen — sinä taidat olla yhtä huoleton taas", sanoi Munan suutuksissaan.
"Mitäs tässä nyt enää on itkemistä ja suremista, sukulaismies!"
"No en minä ole nähnyt sinun kaltaistasi miestä — koko menestyksesi on mennyttä —"
"Minä en olekaan semmoinen mies, että menisin helvettiin takapuoli paljaana varjellakseni paitaani palamasta", sanoi Erlend, ja Kristiina nauroi hiljaa ja herkästi.
Simon laski päänsä pöydälle käsivarsiensa päälle. Toiset saivat uskoa hänen olevan niin humalassa että oli nukkunut paikalleen — hän tahtoi olla rauhassa.
Mikään ei ollut toisenlaista kuin hän oli odottanut — taikka kuin hänen olisi ainakin pitänyt voida odottaa. Ei edes Kristiina. Siinä hän istui, ainoana naisena näiden monien miesten keskellä, yhtä lempeänä ja kainona ja luottavaisena ja varmana kuin ennen. Sellainen hän oli ollut silloinkin — kun hän petti Simonin — häpeämätön taikka viaton, ei hän tiennyt kumpaistako. Ei, se ei ollut totta, ei hän ollut noin varma, ei hän ollut häpeämätön — ei hän ollut rauhallinen, vaikka oli näyttänyt rauhalliselta. Mutta tuo mies oli pannut hänet pilalle — Erlendin tähden Kristiina olisi kävellyt vaikka tulisilla kivillä — ja hän oli astunut Simonin yli, jota hän ei luullut muuksi kuin kylmäksi kiveksi.