Suunnilleen parin viikon perästä laskettiin Erlend Nikulauksenpoika vapaaksi. Simon ratsasti häntä hakemaan Akersnesin linnasta Ulf Haldorinpojan ja kahden miehen kera.

Puut olivat jo melkein paljaat, sillä edellisellä viikolla oli tuullut kovasti. Maa oli roudassa. Hevosten kaviot kopisivat, ja pellot olivat vaaleat kuurasta heidän ratsastaessaan kaupunkia kohti. Näytti melkein siltä kuin rupeaisi satamaan lunta — taivas oli tasaisessa pilvessä ja ilma raskas ja kylmänharmaa.

Simon oli huomannut Erlendin vetävän perässään toista jalkaa hänen tullessaan linnan pihalle, ja hän näytti vähän jäykältä ja saamattomalta kiivetessään hevosen selkään. Hän oli myös hyvin kalpea. Parta oli poissa ja hiukset leikatut ja su'itut — kasvojen yläosa oli kalmankeltainen väriltään ja leukapuoli valkoinen sinertävän parranjuuren kohdalta, silmät olivat painuneet kuopille. Mutta hän oli sittenkin komean näköinen tummansinisessä mekossaan ja viitassaan ja käyttäytyi — hyvästellessään Olav Kyrningiä ja ojentaessaan rahalahjoja miehille, jotka olivat vartioineet häntä ja kantaneet hänelle ruokaa vankilassa — aivan kuin päällikkö, joka eroaa häätalon vieraista.

Aluksi hänellä näytti olevan kylmä ratsastaessaan. Häntä värisytti pari kertaa. Mutta sitten hänen poskilleen kohosi veri ja kasvot elostuivat — oli kuin hänen ruumiiseensa olisi palannut ydin ja elämä. Simon ajatteli, että Erlendiä oli yhtä vaikea murtaa kuin pajun vesaa. He saapuivat majalaan, ja Kristiina kohtasi miehensä pihalla. Simon koetti olla katsomatta sinne, mutta ei voinut.

Nämä tervehtivät toisiaan kädestä ja vaihtoivat pari sanaa, hiljaa ja selkeällä äänellä. Kohtaus sujui kauniisti, koko kartanon väen nähden. Ihmeempää nähtävää ei ollut kuin että molemmat lensivät hehkuvan punaisiksi, katsahtivat toisiinsa sekunnin verran ja loivat sitten katseensa maahan. Sen jälkeen Erlend tarttui uudelleen vaimonsa käteen, ja he astuivat yhdessä parvea kohden, joka oli oleva heidän asuntonsa niin kauan kuin he viipyivät kaupungissa.

Simon kääntyi menemään tupaan, jossa hän ja Kristiina olivat asuneet tähän saakka. Parviportaiden alimmalla askelmalla Kristiina kääntyi ja huusi häntä luokseen omituisen helkkyvällä äänellä:

"Etkö tule mukaan, lanko — haukkaamaan suurusta — ja sinä, Ulf!"

Hän näytti niin nuorelta ja pehmeältä seisoessaan siinä sivuttain ja katsellessaan olkapäänsä yli. Heti Osloon tultuaan hän oli alkanut solmia huntunsa toisella tapaa. Etelässä kantoivat vain pikkueläjien naiset huntuaan niin kuin Kristiina oli tottunut kantamaan naimisiinmenostaan asti: tiukasti otsaa pitkin nunnapäähineen tavoin, molemmat nirkot kiedottuina toistensa ohi, niin että kaula peittyi, paljon poimuja sivuilla ja pään takaosaan kierretyn sykerön ympärillä. Trondheimissa oli aina ollut hurskauden merkki sitoa huntunsa näin, ja arkkipiispa Eiliv kiitti sitä naidun naisen parhaimmaksi koristukseksi. Mutta ettei pistäisi silmään, oli Kristiina nyt alkanut käyttää etelän kuosia, jonka mukaan huntu käärittiin höllästi otsan yli ja jätettiin riippumaan alas selkää pitkin, niin että etutukka näkyi ja kaula ja hartiat vapautuivat; asiaan kuului myös, että palmikot sidottiin vain silmukalle niskaan, niin ettei tukka törröttänyt hunnun alla, vaan huntu pääsi lankeamaan pehmeästi pään muodon mukaan. Simon oli huomannut tämän uuden tavan jo ennen ja nähnyt, että se puki Kristiinaa — mutta hän ei ollut kuitenkaan tätä ennen huomannut, miten nuoren näköiseksi se hänet teki. Ja Kristiinan silmätkin välkkyivät kuin tähdet.

* * * * *

Päivemmällä tuli tuttavia Erlendiä katsomaan — Ketil Skogista, Markus Torgeirinpoika ja myöhemmin illalla itse herra Olav Kyrning, Sira Ingolf ja herra Guttorm, eräs Halvardinkirkon pappi. Noiden kahden papin tullessa oli alkanut sataa lunta, kuivaa, hienomuruista tuprua, ja he olivat eksyneet tieltä ja joutuneet takiaismaahan — heidän vaatteensa olivat täynnä takiaisia. Kaikille tuli kiire irrottamaan niitä pappien ja heidän palvelijoittensa vaatteista — Erlend ja Kristiina noppivat Guttorm-herraa, he punastelivat lakkaamatta ja laskivat leikkiä papin kanssa, äänen vavahdellessa omituisesti heidän nauraessaan.