"Ei, ei, minä tahdon puhua Bjarnen kanssa", huusi kuningas juosten heidän jälkeensä.
Mutta herra Erling tuuppasi poikansa ulos toisten kanssa.
He kuljeksivat jonkin aikaa linnan pihassa ja viereisellä vuorella — kukaan ei sanonut mitään. Stig Haakoninpoika oli miettivän näköinen, mutta oli vaiti, kuten oli ollut koko ajan; Bjarne Erlinginpoika hymyili kaiken aikaa salaa itsekseen. Hetken kuluttua tuli herra Erlingin aseenkantaja ulos tuoden herraltaan sanan, että he odottaisivat häntä majalassa — heidän hevosensa olivat linnan pihassa.
Sitten he istuivat majalassa. He välttivät puhua tapahtuneesta — ja johtuivat lopuksi puhumaan hevosista ja koirista ja haukoista. Ja myöhemmällä innostuivat Stig ja Simon kertomaan naisjuttuja — Stig Haakoninpojalla oli aina loputon varasto näitä, mutta Simonille kävi niin, että joka kerran, kun hän olisi muistanut jonkun uuden jutun, otti Stig paikalla sanat hänen suustaan kertoen sitä niinkuin se olisi tapahtunut hänelle itselleen tai niinkuin hän olisi vastikään kuullut sen jossakin Mandvikin lähistöllä — vaikka Simon tiesi kuulleensa tarinan jo lapsuudessaan Dyfrinin miestentuvassa.
Mutta hän nauraa hohotti kilpaa Stigin kanssa. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin penkki olisi keikkunut hänen allaan — hän pelkäsi jotakin, mutta ei uskaltanut ajatella mitä. Bjarne Erlinginpoika nauroi hiljaa, joi viiniä ja jyrsi omenoita, nosteli kauluksensa huppua ja kertoi väliin jonkun lyhyen kaskun — hänen juttunsa olivat paksuimmat, mutta niin ovelat, ettei Stig ymmärtänyt niitä. Bjarne kertoi kuulleensa ne eräältä papilta Bergenissä.
Vihdoinkin tuli herra. Erling. Poika, meni isäänsä vastaan auttaakseen tältä päällysvaatteet. Erling kääntyi äkeissään pojan puoleen:
"Senkin —!" sanoi hän. Sitten hän viskasi viitan Bjarnen käsiin — tämän kasvoilla välähti hymy, josta isä ei ollut tietävinään. Hän kääntyi Simonin puoleen:
"Nyt voitte olla tyytyväinen, Simon Andreksenpoika! Nyt voitte luottaa siihen, ettei se päivä ole enää kaukana, jolloin saatte istua rauhassa naapureittenne luona — te ja Erlend — ja hänen vaimonsa ja heidän monet poikansa."
Simon oli hiukan entistä kalpeampi noustessaan kiittämään Erling-herraa. — Hän tiesi nyt, mikä se pelko oli, jota hän ei ollut uskaltanut katsoa silmiin. Mutta asia ei ollut autettavissa —
* * * * *