"Minä tunsin, että minun oli käytävä hevosia katsomassa — kuten siivojen ihmisten on tapana sanoa", vastasi Simon nauraen.
"Mutta, hyvänen aika — sinähän olet tuonut ulos hevosesi!" ihmetteli Kristiina naurussa suin.
"Niin — sellaista sitä mies tekee kun on pyörällä päästään", sanoi Simon äskeiseen tapaan.
"Tulkaa nyt jo takaisin!" kuului ylhäältä iloisesti ja veikistellen.
"Ihan paikalla." Kristiina hävisi sisään, ja Simon käski Jonia viemään hevoset takaisin. Hän kääntyi Erlendiin — tämä seisoi siinä kummallisen veltoin ilmein ja jäsenin. "Minä tulen sisään vähän ajan perästä. Meidän täytyy koettaa olla kuin ei sitä olisi sanottukaan, Erlend — vaimojemme tähden. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin — että sinä olet viimeinen mies koko maailmassa, jonka minä olisin suonut — tietävän — tästä. Äläkä unohda, etten minä ole yhtä lyhytmuistinen kuin sinä!" Ovessa käytiin taas ylhäällä; vieraat tulivat ulos joukolla. Kristiina saattoi heitä palvelusneitonsa kera, joka kantoi lyhtyä.
"Niin se on", hihitti Munan Baardinpoika, "nyt on jo myöhä — ja nämä kaksi kaipaavat kovasti sänkyä —"
"Erlend. Erlend. Erlend." Kristiina oli viskautunut hänen syliinsä samassa silmänräpäyksessä kun toiset olivat hävinneet ovesta. Hän painautui tiukasti mieheensä. "Erlend. — Sinä näytät surulliselta", kuiskasi hän kauhuissaan puoliavoimet huulet lähellä Erlendin suuta. "Erlend?" Hän tarttui miehensä ohimoihin molemmin käsin.
Erlend seisoi vähän aikaa paikallaan, käsivarret höllästi hänen ympärillään. Sitten hän puristi Kristiinan itseensä, ja hänen kurkustaan pääsi pieni valittava äännähdys.
Simon kulki tallia kohden — hän oli aikonut sanoa jotakin Jonille, mutta unohti sen tiellä. Hetkisen hän seisoi tallin ovella katsoen himmeää kuuta ja lumen tuloa — sitä alkoi nyt sataa suurempina hahtuvina. Jon ja Ulf tulivat tallista ja sulkivat oven perästään; sitten nuo kolme miestä lähtivät yhdessä sitä rakennusta kohti, jossa heidän makuupaikkansa oli.