"Tiedänhän minä olevani noita. Olet sanonut sen jo ennen", vastasi vaimo.
"Muistatko myös, kultaseni", sanoi Erlend surullisesti, "etten minä puhunut tosissani silloin?"
Kristiina ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan neuleesta. Silloin Erlend meni pois, ja Kristiina itki hänen mentyään. Hän piti Ormista, ja Erlend oli hänen mielestään usein liian ankara poikaansa kohtaan. Mutta häntä vaivasi myös miehen harvasanaisuus ja iloton näkö niin että hän itki vuoteessaan usein puolen yötä. Ja sitten hänen päätänsä kivisti seuraavana päivänä. Hänen kätensä olivat käyneet niin laihoiksi, että hänen täytyi pujottaa pari pientä hopeasormusta, joita hän oli käyttänyt lapsena, kihla- ja vihkisormuksen eteen, etteivät ne putoaisi pois hänen nukkuessaan.
Paaston edellisenä pyhänä iltapuoleen ilmestyivät herra Baard Petrinpoika leskityttärensä kera ja Munan Baardinpoika vaimoineen äkkiarvaamatta Husabyhyn. Erlend ja Kristiina lähtivät pihamaalle lausuakseen vieraat tervetulleiksi.
Heti kun Munan näki Kristiinan, läimähytti hän Erlendiä olalle:
"Huomaan, että olet osannut pitää vaimoasi niin, että hän vihtyy talossa. Sinä et ole enää yhtä kaita ja surkea kuin häissäsi, Kristiina — ja värikin on parempi", sanoi hän nauraen, sillä Kristiina oli lentänyt punaiseksi kuin kiulukka.
Erlend ei vastannut tähän mitään. Baard-herran ilme oli synkkä, mutta rouvat eivät olleet näkevinään eivätkä kuulevinaan, he tervehtivät tyynesti ja arvokkaasti.
Kristiina toimitti olutta ja simaa lieden luokse heidän odotellessaan ruokaa. Munan Baardinpoika hölpötti lakkaamatta. Hän oli tuonut kirjeen Erlendille herttuattarelta — tämä oli kysynyt, missä hän viipyi morsiamineen. Ja oliko hän nyt naimisissa saman neidon kanssa, jonka hän oli tahtonut viedä Ruotsiin. Oli pirunmoista matkustella näin sydäntalven aikaan — ensin laaksojen kautta pohjoista kohti ja sitten laivalla Nidarosiin. Mutta hän kulki kuninkaan asioilla, eikä silloin auttanut nurista. Hän oli käynyt äitinsä luona Haugenissa ja toi tämän terveiset.
"Kävittekö te Jørundgaardissa?" kysyi Kristiina hiljaa.
"En", sanoi Munan. Hän oli näet saanut kuulla heidän lähteneen Blakarsarvin hautajaisiin. Se oli kamala tapaus. Emäntä, Tora, Ragnfridin sisarentytär, oli pudonnut alas parvensolasta ja taittanut selkänsä; mies oli työntänyt hänet vahingossa alas — noissa vanhanaikaisissa solissa ei ollut oikeata lattiaa, vaan ainoastaan pari lautaa toisen yläkerran päätyhirsien välillä. Rolv oli täytynyt sitoa köysiin, ja häntä piti vahtia yöt ja päivät sen jälkeen — hän tahtoi näet päättää päivänsä.