"Kyllä sinä sitten pelastat nahkasi, teitpä miten hyvänsä, Ulf", vastasi mestari Gunnulf nauraen. "Koska olet tekevä hyvin sinä päivänä, jolloin rikot tuolle miehelle antamasi lupauksen. Mutta onhan toiselta puolen sanottu, että miehen tulee pitää sanansa, vaikka se olisi annettu itse sielunviholliselle. — Eikö Erlend ole kotona?" kysyi tulija ihmetellen. Hän tarjosi Kristiinalle käsivartensa heidän kääntyessään kartanoon päin.
Peittääkseen hämminkiään meni Kristiina palvelusnaisten joukkoon tarkastamaan pöydän kattamista. Hän käski Erlendin oppineen veljen istua kunniapaikalle, mutta kun ei hän itse tahtonut istua siihen tämän viereen, muutti Gunnulf istumaan hänen luokseen sivupenkille.
Kun he nyt istuivat siinä vieretysten, huomasi Kristiina, että mestari Gunnulf oli vähintään puoli päätä Erlendiä lyhyempi — mutta hän näytti paljon kookkaammalta. Hän oli vahvempirakenteinen ja jäntevämpi, ja hänen leveät hartiansa olivat aivan suorat. Erlend oli hiukan kumarahartiainen. Gunnulfilla oli tumma puku, kuten pappismiehelle sopi, mutta hänen laaja vaippansa, joka ulottui melkein liinapaidan reunukseen kaulassa, oli kiinnitetty emaljoiduilla napeilla, ja kudotussa vyössä riippuivat hänen syömäkapineensa hopeaisessa tupessa.
Hän vilkaisi papin kasvoihin. Tällä oli pyöreä, lujäpiirteinen pää ja laihat, pyöreät kasvot, leveä, matala otsa, isonlaiset poskiluut ja pehmeästi kaartuva leuka. Nenä oli suora ja korvat pienet ja kauniit, mutta suu oli pitkä ja kaita, ja ylähuuli työntyi hiukan ulos varjostaen alahuulen punaisen viivan. Ainoastaan tukka oli samanlainen kuin Erlendillä — ajeltua papillista päälakea ympäröivä tuuhea hiusseppele oli himmeän nokimusta ja näytti yhtä silkinhienolta kuin Erlendin. Muuten hän muistutti tuntuvasti serkkuaan, Munan Baardinpoikaa — Kristiina ymmärsi nyt, että tämä oli voinut olla kaunis nuoruudessaan. Ei, Aashildia, tätiään, hän muistuttikin — nuo ohuiden, suorien, mustien kulmakarvojen alla olevat silmät olivat samanlaiset kuin Aashild-rouvalla — merenvahankeltaiset ja loistavat.
Ensin Kristiinaa hiukan arastutti tämä lanko, joka oli tutkinut niin monia tieteitä, Pariisin ja muissa Ranskan suurissa kouluissa. Mutta vähitellen hän unohti kainostelunsa. Oli niin helppo puhua Gunnulfin kanssa.
Ei kuulunut ollenkaan siltä kuin hän olisi puhunut itsestään — eikä hän näyttänyt mitenkään tahtovan komeilla opillaan. Mutta siitä huolimatta oli hän hetken kuluttua kertonut niin paljon, että Kristiinasta tuntui kuin ei hän olisi milloinkaan tätä ennen käsittänyt miten laajalti maailmaa oli Norjan ulkopuolellakin. Hän unohti itsensä ja kaikki omat asiansa katsellessaan papin pyöreitä, vahvaluisia kasvoja, joilla välkkyi sukkela, iloinen hymy. Pappi oli nostanut jalkansa poikittain toisen polven yli ja istui nyt siinä voimakkaat, valkoiset kädet nilkan ympäri kiedottuina.
* * * * *
Tullessaan myöhemmin tupaan Kristiinan luokse hän kysyi eikö Kristiina rupeaisi pelaamaan lautapeliä. Kristiina vastasi, ettei hän tiennyt talossa olevankaan sellaista.
"Etteikö olisi?" kysyi pappi ällistyen. Hän meni Ulfin luokse:
"Tiedätkö sinä, Ulf, minne Erlend on pannut äidin kultaisen pelilaudan? — Ei kai hän ole antanut pois äidiltä perimiään leluja?"