"Ne ovat ritariparvessa", sanoi Ulf. "Luulen hänen pikemminkin tarkoittaneen, etteivät ne joutuisi erään ihmisen käsiin — joka oli tässä talossa ennen", lausui Ulf hiljaa. "Jos tahdot, Gunnulf, voin noutaa sen tänne?"
"Nouda, eihän Erlend voi pahastua siitä", sanoi pappi.
Hetken kuluttua palasivat molemmat takaisin kantaen kaunein leikkauksin koristettua arkkusta. Avain oli lukossa, ja Gunnulf aukaisi kannen. Päällimmäisenä oli harppulauta ja eräs toinen kielisoitin, jollaista Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt. Gunnulf kutsui sitä salterioksi — hän kosketti kieliä sormiensa päillä, mutta ne olivat aivan epävireessä. Sitten siellä oli nauhakääryjä, silkkikeriä, kirjailtuja käsineitä ja silkkihuiveja sekä kolme hakaniekkaa kirjaa. Lopuksi pappi löysi lautapelin; se oli tehty valkoisista ja kultaisista ruuduista, ja nappulat olivat valaanluiset, nekin valkoiset ja kultaiset.
Vasta nyt tuli Kristiina ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Husabyssä yhtään ainoata sellaista peliä, jota käytettiin ajanvietteenä, ei koko aikanaan.
Hänen täytyi tunnustaa langolleen olevansa kovin taitamaton lautapelissä, eikä hän ymmärtänyt paljoa soitostakaan. Mutta kirjoja hän oli utelias näkemään.
"Niin, sinähän taidat olla taitava lukemaan, Kristiina", sanoi pappi, mihin toinen saattoi ylpeillen vastata, että lukemaan hän oli oppinut jo lapsena ollessaan. Ja luostarissa hän oli saanut kehumista siitä sekä kirjoitustaidostaan.
Pappi seisoi hänen vieressään hymyillen, kun hän selaili kirjoja. Yksi niistä oli ritarisatu Tristanista ja Isoldesta, toinen pyhistä miehistä — hän aukaisi sen kirjan Pyhän Marteinin tarinan kohdalta. Kolmas kirja oli latinaa ja erittäin kauniisti kirjoitettu; siinä oli suuret värilliset alkukirjaimet.
"Tämä on ollut meidän kantaisämme piispa Nikulauksen oma", sanoi Gunnulf.
Kristiina luki puoliääneen:
Averte faciem tuam a peccatis meis et omnes iniquitates meas dele. [Käännä pois kasvosi minun synneistäni ja pyyhi pois kaikki pahat tekoni.]