Cor mundum crea in me, Deus, et spiritum rectum innova in visceribus meis. [Jumala anna minulle puhdas sydän ja uusi puhdas mieli.]
Ne projicias me a facie tua et Spiritum Sanctum tuum ne auferas a me.[Älä käännä kasvojasi minusta, äläkä ota pois Pyhää Henkeäsi luotani. Psalmi 51.]
"Ymmärrätkö sinä tämän?" kysyi Gunnulf, ja Kristiina nyökkäsi ja sanoi ymmärtävänsä vähän. Hän tunsi sanat niin hyvin, että joutui oudon liikutuksen valtaan, kun ne nyt juuri sattuivat hänen silmiensä eteen. Hänen kasvonsa alkoivat värähdellä, ja kyynelet tahtoivat tunkeutua esiin. Silloin Gunnulf otti harppulaudan, asetti sen polvelleen ja sanoi tahtovansa nähdä, eikö hän saisi sitä kuntoon.
Heidän siinä istuessaan kuului ulkoa kavion kapsetta — ja heti sen jälkeen syöksähti Erlend ovesta sisään loistavan iloisena — hän oli kuullut kuka oli tullut taloon. Veljekset seisoivat kädet toistensa olalla; Erlend kysyi kysymistään eikä malttanut odottaa vastausta. Gunnulf oli ollut Nidarosissa kaksi päivää; oli ihme, etteivät he olleet tavanneet toisiaan siellä.
"Ihme se on", tuumi Erlend. "Minä olisin luullut, että koko Kristuksenkirkon papisto olisi mennyt sinua vastaan kulkueessa sinun saapuessasi kotiin — nyt kun tietysti olet rikkiviisas ja oppinut —."
"Mitäpä sinä siitä tietäisit kuitenkaan", sanoi veli nauraen. "Sinä et tule liian lähelle Kristuksenkirkkoa kaupungissa käydessäsi, kertoo huhu."
"Ehen, poikaseni — minä en laita luitani liian likelle herra arkkipiispaa, jos pääsen pakoon — hän on korventanut nahkani jo kerran", sanoi Erlend vallattomasti nauraen. "Mitä sinä pidät langostani, kultaseni — huomaan sinun jo ystävystyneen Kristiinan kanssa, veliseni. Kristiina ei pidä toisista sukulaisistamme —"
Vasta illallispöytään asettuessaan Erlend äkkäsi, ettei hän vielä ollut riisunut karvalakkiaan, vaippaansa ja miekkaa vyöltä.
Siitä sukeutui iloisin ilta, mitä Kristiinalla oli Husabyssä ollut. Erlend pakotti veljensä istumaan kunniapaikalle Kristiinan kanssa; itse hän leikkasi tälle ruoan ja täytti hänen pikarinsa. Juodessaan ensi kertaa Gunnulfin maljan hän notkisti toisen polvensa ja tahtoi suudella veljensä kättä.
"Onnea ja siunausta, herra! Meidän tulee oppia, Kristiina, osoittamaan arkkipiispalle tarpeellista kunnioitusta — älä ollenkaan vastusta, kyllä sinusta kerran tulee arkkipiispa, Gunnulf!"