Väki lähti myöhään tuvasta, mutta veljekset ja Kristiina jäivät vielä juoman ääreen. Erlend oli istahtanut pöydän kulmalle kasvot veljeensä päin:
"Minä ajattelin häissäni", sanoi hän osoittaen äitinsä arkkusta, "että Kristiinan tuli saada tuo. Mutta minä unohdan kaiken, etkä sinä unohda mitään, veli. Mutta äidin sormus on tullut kauniiseen käteen, vai mitä sanot?" Hän otti Kristiinan käden polvelleen ja käänteli tämän kihlasormusta.
Gunnulf nyökkäsi. Hän laski salterion Erlendin syliin: "Laulapas veli, sinä lauloit ennen niin kauniisti ja soitit niin hyvin —"
"Siitä on vuosia jo", sanoi Erlend vakavammin. Sitten hän alkoi näppäillä:
Kuningas Olavi Haraldinpoika ajoi metsässä miehineen, silloin näki hän hiekassa jäljen, tää on tarina entinen.
Lausui silloin miehistä muuan, ratsun paikalle ohjaten: Lienee kaunis kantaja kengän, pieni, purppurasukkaimen.
Erlend hymyili laulaessaan, ja Kristiina loi hiukan aran katseen pappiin — pahastuisiko tämä Pyhän Olavin ja Alvhildin laulusta. Mutta Gunnulf hymyili — ei laululle, vaan Erlendille, ymmärsi Kristiina äkkiä.
— "Sinun ei tarvitse laulaa, sinun rintasi taitaa olla ahtaanlainen, kultaseni", sanoi Erlend silittäen Kristiinan poskea. "Mutta nyt on sinun vuorosi." Hän ojensi soittimen veljelleen.
Papin soitto ja laulu ilmaisi hänen saaneen oppia koulussa:
Oli kuningas matkalla pohjoiseen —