"Minä rukoilen sinun puolestasi siihen asti kun näen sinun makaavan lapsi vierelläsi — ja senkin jälkeen", vastasi Gunnulf työntäen Kristiinan kädet taas peiton alle.
Kristiina makasi horroksissa. Hän tunsi melkein hyvinvointia. Kyljissä tuntuvat poltot tulivat ja menivät ja tulivat taas — mutta se oli niin toisenlaista kuin mikään, mitä hän oli kokenut ennen, että joka kerran, kun ne olivat hellittäneet, hän melkein luuli kuvitelleensa tyhjää. Aikaisten aamutuntien tuskan ja pelon jälkeen tuntui hänestä siltä kuin hän jo olisi voittanut pahimman pelon ja vaivan. Audfinna liikkui hiljaa levitellen lapsenvaatteita, peittoja ja nahkoja lieden lähelle lämpiämään ja hämmenteli väliin patojaan, joista levisi kirpeä haju. Viimein vaipui Kristiina puolinukuksiin jokaisen polton jälkeen ja luuli olevansa kotona Jørundgaardin pirtissä auttamassa äitiään suuren kankaan värjäämisessä — sen vaikutti kai haavankuoren ja nokkosten haju.
* * * * *
Sitten tulivat apuvaimot toinen toisensa jälkeen — oman seurakunnan ja Birgsin kartanojen emännät. Audfinna vetäytyi palvelusnaisten joukkoon. Ja illan tullessa alkoi Kristiinasta tuntua jo oikein pahalta. Rouvat sanoivat, että hänen tuli koettaa pysyä jalkeilla niin kauan kuin suinkin. Kristiinaa kiusasi koko komento — tupa oli väkeä täynnä, ja hänen täytyi astua edestakaisin kuin myytävänä oleva tamma. Ja vähän väliä hänen täytyi antaa noiden vieraiden rouvien painella ja tunnustella häntä joka puolelta, minkä jälkeen nämä taas neuvottelivat keskenään. Lopulta sanoi pääemäntä, Raasvoldin Gunna-rouva, että Kristiinan tuli käydä pitkäkseen lattialle. Hän jakoi naiset kahteen ryhmään, toiset saivat mennä nukkumaan, toisten tuli valvoa: "Tämä ei käy nopeasti — mutta huuda vain Kristiina, kun alkaa kovasti vaivata, äläkä välitä nukkuvista. Mehän olemme täällä sinua auttamassa, lapsiraukka", sanoi hän lempeästi ja herttaisesti taputtaen nuorikkoa poskelle.
Kristiina makasi purren huulensa rikki ja puristaen peitettä hikisissä käsissään. Sisällä oli tukahduttavan kuuma — mutta naiset sanoivat, että niin piti olla. Joka polton jälkeen valui hiki virtanaan hänestä.
Ja hän virui siinä miettien, mitä näille kaikille syöttäisi. Hän toivoi heidän huomaavan, että talossa vallitsi nyt hyvä järjestys. Hän oli käskenyt Torbjørgin, keittäjän, panna kokomaitoa tuoreen kalan keittoveteen. Kun ei vain Gunnulf pitäisi sitä paaston rikkomisena. Sira Eirik oli sanonut, ettei se sitä ole, sillä kalakeittohan ei ole maitoruokaa, ja kalavesihän kaadetaan sitä paitsi pois. Kuivaa kalaa, jota Erlend oli hankkinut taloon syksyllä, heidän ei tullut saada maistaa — se oli pilaantunutta ja täynnä punkkeja.
Voi pyhä neitsyt Maaria — vieläköhän kestänee kauan ennen kuin sinä autat minua — voi, nyt koskee niin kovasti, niin kovasti —.
Täytyi koettaa kestää vielä vähän aikaa ennen kuin alkaisi huutaa —
Audfinna istui lieden ääressä vahtien vesipatoja. Kristiina olisi niin tahtonut pyytää tätä luokseen pitämään häntä kädestä. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos olisi saanut tuntea tutun, ystävällisen käden omassaan. Mutta hän ei rohjennut pyytää.
* * * * *