"Ormin syntyessäkö sinä lupasit Elinelle sen, mitä hän väitti sinun luvanneen — että naisit hänet sitten, kun hän jäisi leskeksi — silloinko se tapahtui?" kuiskasi Kristiina.
Erlend veti äkkiä henkeä kuin olisi häntä isketty sydänalaan. Sitten hän pudisti kiihkeästi päätään.
"— Minä olin linnassa sinä yönä — minun miehilläni oli vahtivuoro. Se tapahtui aamulla, kun palasin majapaikkaan, ja siellä laskettiin poika minun syliini. Oletko sinä nyt miettinyt sitä, Kristiina —"
"Olen." Jälleen hän kouristautui Erlendiin tuskanlaineen saapuessa. Erlend pyyhki pois hänen kasvojaan pitkin virtaavan hien.
"Kun sinä nyt tiedät tämän, niin etkö tahdo, että minä tekisin niinkuin Gunna-rouva neuvoo?" kysyi Erlend Kristiinan tyyntyessä jälleen.
Mutta Kristiina pudisti päätään. Ja viimein täytyi vaimojen antaa Erlendin mennä.
Samassa oli kuin synnyttäjän voimat olisivat loppuneet. Hän huusi hurjassa tuskassa tuntiessaan polton taas lähestyvän ja rukoili vaikeroiden apua. Mutta kun vaimot puhuivat Erlendin hakemisesta, huusi hän 'ei' — ennen kituisi hän kuoliaaksi —
Gunnulf ja tämän mukana tullut pappi lähtivät kirkkoon iltarukousta pitämään. Joka ainoa henki, joka ei ollut lapsenpäästäjän luona, meni sinne. Mutta Erlend pujahti ulos ennen toimituksen loppua ja lähti etelän puoleista rakennusriviä kohti.
Lännessä, laaksoa vastapäätä olevien harjujen takana, oli taivas keltaisenpunainen — kevätilta alkoi hämärtää kuulaana, valoisana ja vienona. Siellä täällä tuikahti esiin tähti valkoisena vaaleassa ilmassa. Alhaalla järven rannalla leijaili pieni usvakaistale lehtimetsän kohdalla — ja maassa oli pälviä sellaisissa kohdin, minne aurinko oli päässyt paistamaan; ilmassa oli mullan ja sulavan lumen tuntu.
Pikkutupa oli pihan länsilaidassa, laakson puolella. Erlend astui sitä kohti ja seisahtui seinän taakse. Hirret hohtivat vielä auringon lämpöä hänen nojautuessaan niitä vasten. Oi, miten Kristiina huusi! Ollessaan keskenkasvuinen poika hän oli kuullut hiehon vaikeroivan karhun kynsissä tunturin karjatuvalla. Hän oli juossut Arnbjørnin, paimenen, kanssa etelää kohti metsään. Hän muisti miten oli nähnyt karvaisen pallon nousevan pystyyn ja muuttuvan irvistäväksi, punakitaiseksi karhuksi. Arnbjørnin keihäs murtui kahtia karhun käpälien välissä — silloin otti mies hänen keihäänsä, sillä hän seisoi kauhusta paikalleen jähmettyneenä. Hieho makasi maassa — se eli vielä, mutta utareet ja toinen kylki oli syöty —