Kristiina, omani — oi Herra armahda häntä pyhän äitisi tähden! Erlend pakeni takaisin kirkkoon.
* * * * *
Palvelijat toivat iltaruoan tupaan — he eivät laskeneet alas pöytää, vaan panivat astiat kädestään lieden lähelle. Miehet hakivat kalaa ja leipää, palasivat paikoilleen penkille ja olivat ääneti, pureksivat vähän, mutta eivät näyttäneet olevan nälkäisiä. Kukaan ei tullut korjaamaan ruokaa aterian jälkeen, eikä yksikään miehistä noussut paikaltaan mennäkseen maata. He jäivät istumaan tuleen tuijottaen eivätkä puhuneet keskenään.
Mestari Gunnulf oli sytyttänyt pienen tuikun ja asettanut sen kunniaistuimen käsipuulle. Hän istuutui tulen ääreen penkin päähän kirja kädessä — hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja herkeämättä.
Ulf Haldorinpoika nousi, astui lieden ääreen, otti kappaleen pehmeää leipää, kopeloi jotakin halkojen välistä ja löysi mieleisensä. Sitten hän siirtyi komeroon lähelle ulko-ovea, jossa ukkovanhus Aan istui. Heillä oli jotakin leivällä toimitettavaa salaista hommaa keskenään Ulfin viitan takana; Aan veisti ja leikkeli puuta. Miehet vilkaisivat sinnepäin jonkun kerran. Jonkin ajan kuluttua nousivat Ulf ja Aan penkiltä ja hävisivät ulos.
Gunnulf seurasi noita kahta miestä katsellaan, mutta ei sanonut mitään. Hän jatkoi taas rukouksiaan.
* * * * *
Välillä romahti muuan nuori poika penkiltä lattialle — unissaan. Hän nousi, katsoi pöllähtäneenä ympärilleen; sitten hän huoahti ja istuutui jälleen.
Ulf Haldorinpoika ja Aan tulivat hiljaa sisään ja menivät entisille paikoilleen. Miehet katsoivat heihin taas, mutta eivät sanoneet mitään.
Yhtäkkiä kavahti Erlend seisoalleen. Hän tuli lattian yli palvelusväkensä luo. Hän oli tuhkanharmaa, ja silmien ympärykset olivat mustat.