"Eikö teistä kukaan tiedä mitään keinoa?" sanoi hän. "Etkö sinäkään, Aan?" kuiskasi hän ukolle.
"Ei auttanut", vastasi Ulf hänelle hiljaa.
"Taitaa olla siten määrätty, ettei hänen pidä saada tätä lasta", sanoi Aan nenäänsä niistäen. "Eivät silloin auta uhrit eivätkä loitsut. Sääli sinua, Erlend, kun sinun näin pian piti kadottaa kelpo vaimosi!"
"Älä puhu kuin hän olisi jo kuollut", rukoili Erlend peräti murtuneena. Hän meni takaisin nurkkaansa ja piilotti päänsä sängyn jalkopäähän. Kerran käväisi eräs miehistä ulkona: "Kuu on taivaalla", hän virkahti. "On kohta aamu —"
* * * * *
Hetken kuluttua tuli Gunna-rouva saliin. Hän vaipui ovensuuhun almunanojain penkille — hänen harmaat hiuksensa törröttivät sekaisin, huntu oli liukunut niskaan.
Miehet nousivat — he tulivat hitaasti häntä kohti.
"Joku teistä saa tulla pitämään häntä", sanoi hän itkien. "Me emme jaksa enää —. Sinä voit mennä hänen luokseen, Gunnulf — ei sitä tiedä, mikä tässä vielä on edessä —"
Gunnulf nousi ja pisti rukouskirjan vyönalustaskuun.
"Tule sinä myös, Erlend", sanoi rouva. Paha ölinä kohtasi heitä ovessa — Erlend seisahtui väristen paikalleen. Hän näki Kristiinan vääntyneet, tuntemattomiksi kouristuneet kasvot itkevien naisihmisten keskellä — Kristiina oli polvillaan maassa, ja naiset tukivat häntä.