"Ymmärrän kyllä, Kristiina, ettei talvi ole oleva sinulle helppo", sanoi Ulf katsoen häneen omituisesti hymyillen — hän hymyili aina noin puhuessaan Kristiinan tai Erlendin kanssa. Siinä oli aika annos röyhkeyttä ja ivaa, mutta Kristiina tunsi hänen myös tarkoittavan hyvää ja kunnioittavankin häntä jollakin tapaa. Eikä hän katsonut olevansa oikeutettu suuttumaan Ulfin asettuessa tuttavallisemmalle kannalle häneen nähden kuin mikä oikeastaan asiaan kuului. Hän oli Erlendin kanssa antanut tuon miehen tietää heidän säädyttömästä ja vilpillisestä elämästään ennen; hän huomasi Ulfin tietävän nyt senkin, miten hänen asiansa tällä haavaa olivat. Hänen täytyi tyytyä siihen — näkihän hän Erlendinkin alistuvan kaikkeen, Ulfin sanoihin ja tekoihin. Liikaa kunnioitusta ei palvelija suinkaan osoittanut herraansa kohtaan. Mutta he olivat lapsuudenaikaisia ystäviä; Ulf oli kotoisin Møresta, hän oli erään pikkutilallisen poika, joka asui lähellä Baard Petrinpojan kartanoa. Hän kutsui Erlendiä sinuksi ja sinutteli nyt myös Kristiinaa — mutta täällä pohjoisessa oli tuo tapa yleisempi kuin Kristiinan kotikulmalla.

Ulf Haldorinpoika oli sangen komea mies, suurikasvuinen ja tumma; hänellä oli kauniit silmät, mutta hänen suunsa oli ilkeä ja raaka. Kristiina oli kuullut hänestä rumia juttuja palvelusneidoilta — kaupungissa käydessään hän kuului juovan kohtuuttomasti, reuhaavan ja mellastavan Gjeilen puoleisissa taloissa, mutta kotona Husabyssä ollessaan hän oli talon luotettavin mies, pystyvin, työteliäin ja viisain. Kristiina ymmärsi antaa hänelle arvoa.

"Ei tähän taloon olisi kenenkään naisen ollut helppo tulla — kaiken sen jälkeen, mitä täällä on nähty", sanoi taas Ulf. "Sittenkin minä luulen sinun, Kristiina-rouva, selviävän paremmin kuin useimmat muut selviäisivät tämän talon asioista. Sinä et ole sellainen, että istuisit päivittelemään ja turhaa vaikeroimaan, vaan mietit miten voisit pelastaa perintöä jälkeläisillesi, kun ei kukaan toinen tunnu huolehtivan siitä. Tiedät myös saattavasti luottaa minuun, ja minä tahdon auttaa sinua voimieni mukaan. Muista, että olen tottumaton maalaistöihin. Mutta jos tahdot neuvotella minun kanssani ja sallit minun kysyä neuvoa sinulta, niin kaipa tämän talven yli päästään jotenkuten."

Kristiina kiitti Ulfia ja meni sisään.

* * * * *

Kristiinan sydän oli raskas pelosta ja huolesta, mutta hän koetti työntää ne luotaan. Yksi huolen aihe oli se, ettei hän ymmärtänyt Erlendiä — tämä ei näyttänyt vieläkään älyävän mitään. Mutta toinen ja pahempi oli se, ettei hän tuntenut eloa lapsessa, jota kantoi. Kaksikymmenviikkoisena sen piti alkaa liikkua, tämän hän tiesi — mutta nyt oli kulunut neljättä viikkoa yli tuon ajan. Hän tunsi yöllä maatessaan kannettavansa kasvavan ja käyvän raskaammaksi, mutta pysyvän edelleen elottomana. Ja hänen mieleensä muistuivat puheet lapsista, jotka olivat syntyneet halvaantuneina, kuivettunein jäntein, hän muisti kuulleensa sikiöistä, jotka olivat tulleet päivänvaloon vailla raajoja — eräät tuskin edes olivat ihmisen näköisiäkään. Ja sulkiessaan silmänsä hän näki pienten sylilasten hahmoja, pelottavan rujomuotoisia; kauhun kuva seurasi toistaan yhä kamalampana. Kotilaakson eteläpäässä, Lidstadissa, oli ollut lapsi — niin, se oli kai jo aikuinen. Lauritsa oli nähnyt sen, mutta ei ollut koskaan tahtonut puhua siitä; Kristiina huomasi hänen tulevan onnettomaksi, kun joku vain mainitsikin tuosta lapsesta. Minkähän näköinen se oli ollut —. Voi, voi! Pyhä Olavi, rukoile puolestani —! Hänen täytyi uskoa lujasti pyhän kuninkaan laupeuteen, hänhän oli antanut lapsensa sen suojaan, kärsivällisesti hän tahtoi kestää syntiensä palkan ja luottaa täydellä sydämellä Pyhän Olavin apuun ja armoon. Varmaan häntä kiusasi itse sielunvihollinen näillä pahoilla näyillä johdattaakseen hänet epätoivoon — mutta yöt olivat vaikeat. Ellei lapsella ollut jäseniä, jos se oli rampa, niin ei kai sen äiti voinut tuntea sen liikkuvan —. Erlend huomasi puoliunissaan vaimonsa liikehtivän levottomasti, veti hänet lähemmä itseään ja painoi kasvonsa hänen kaulakuoppaansa.

Mutta päivisin ei Kristiina ollut millänsäkään. Ja joka aamu hän pukeutui huolellisesti, peittääkseen vielä vähän aikaa talon asujaimilta raskautensa.

Husabyssä oli sellainen tapa, että palvelijat lähtivät illallisen jälkeen kukin siihen rakennukseen, missä he nukkuivat. Ja silloin istui Kristiina Erlendin kanssa kahden isossa tuvassa. Tämän talon tavat muistuttivat ylimalkaan entisaikoja, jolloin vielä käytettiin orjia ja orjanaisia työssä. Tuvassa ei ollut lattiaan kiinnitettyä pöytää, vaan aamuin ja illoin kannettiin ruoka suurelle pöytälevylle, joka laskettiin pukkien päälle ja aterian jälkeen jälleen käännettiin nojalleen seinää vasten. Muina veroina haki kukin itse ruokansa liedeltä ja söi jollakin penkillä. Kristiina tiesi tavan olleen sellaisen vanhaan aikaan. Mutta nykyään, kun oli vaikea saada miehiä auttamaan pöydässä ja kun kaikkien täytyi tyytyä pitämään naisväkeä sisätöissä, ei se enää käynyt päinsä — naiset eivät ruvenneet raatamaan itseään hengiltä raskaita pöytiä edestakaisin siirtelemällä. Kristiina muisti äitinsä kertoneen, että Sundbussa tehtiin kiintopöytä tupaan hänen ollessaan kahdeksantalvinen, ja sitä pitivät naiset kaikinpuolisena helpotuksena — heidän ei sen jälkeen tarvinnut lähteä ulos pirttiin ompelutöineen, vaan voivat istua tuvassa leikaten ja kerien; ja näytti niin komealta, kun pöydällä aina saattoi pitää kynttiläjalkaa ja kauniita astioita. Kristiina päätti pyytää Erlendiä laittamaan kesäksi pöydän pohjoiselle pitkälleseinälle.

Niin oli ollut kotona, ja isällä oli kunniasijansa pöydän päässä — mutta silloin olivat sängyt porstuan puoleisella seinällä. Kotona istui hänen äitinsä ulkopenkin päässä, niin että hän pääsi mukavasti liikkumaan ja huolehtimaan ruoan kannosta. Vain pitopäivinä istui Ragnfrid miehensä vieressä. Täällä taas oli isännänpaikka keskellä itäistä päätyä, ja Erlend tahtoi pitää hänet alati vieressään siellä. Kotona tarjosi isä aina kunniapaikan Herran palvelijoille, milloin sellaisia sattui Jørundgaardiin, jolloin hän itse Ragnfridin kera palveli heitä heidän syödessään ja juodessaan. Mutta siihen Erlend ei alistunut, elleivät nuo vieraat olleet hyvin korkea-arvoisia. Hän ei välittänyt papeista ja munkeista — hän sanoi niitä liian kalliiksi ystäviksi. Kristiina muisti väkisinkin, mitä isä ja Sira Eirik olivat sanoneet kansan valittaessa kirkon miesten rahanahneutta: syntinen ilo unohtui niin helposti, kun maksun aika oli käsissä.

Hän kyseli Erlendiltä Husabyn muinaisia oloja. Mutta tämä tiesi merkillisen vähän. Niin ja niin oli Erlend kuullut kerrottavan, ellei muistanut väärin — tarkalleen hän ei osannut sanoa. Skule kuningas oli omistanut kartanon ja rakentanut siihen lisää — kuului aikoneen tehdä Husabystä itselleen asuinpaikan antaessaan Reinin nunnaluostariksi. Erlend oli hyvin ylpeä siitä, että polveutui herttuasta, jota hän aina nimitti kuninkaaksi, sekä piispa Nikulauksesta; piispa oli hänen isoisänsä Munan Piispanpojan isä. Mutta Kristiinasta tuntui, ettei Erlend tiennyt näistä sen enempää kuin mitä hän jo oli kuullut isänsä kertovan. Kotona oli toisin. Isä ja äiti eivät kumpikaan ylpeilleet isiensä vallasta ja kunniasta. Mutta he puhuivat näistä usein muistellen kaikkea hyvää, mitä heistä tiesivät, opiksi toisille, ja kertoivat heidän virheistään ja niiden seurauksista varoitukseksi väelleen. Ja he tiesivät pieniä hupaisia kaskuja — Ivar Gjesling vanhemmasta ja tämän ja Sverre kuninkaan epäsovusta, Ivar Provstin nasevista ja lystikkäistä vastauksista, Haavard Gjeslingin mahdottomasta lihavuudesta ja Ivar Gjesling nuoremman tavattomasta metsästysonnesta. Lauritsa jutteli isoisänsä veljestä, joka ryösti Folkunga-sukuisen tyttären Vretan luostarista, isoisästään Ruotsin herrasta Ketilistä ja isoäidistään Ramborg Sunentyttärestä, joka aina kaipasi kotiin Länsi-Göötanmaalle ja hukkui jäihin Vänernin järvellä ollessaan kerran vieraisilla veljensä luona Solbergassa. Hän kertoi isänsä urhoollisuudesta ja tämän sanomattomasta surusta ensimmäisen vaimonsa nuoren Kristiina Sigurdintyttären kuollessa lapsivuoteeseen Lauritsan syntyessä. Ja hän luki esiäidistään, pyhästä Elin Skøvde-rouvasta, joka sai armon tulla Jumalan veritodistajaksi. Lauritsa oli usein puhunut siitä, miten hän ja Kristiina kerran tekisivät pyhiinvaellusretken tuon pyhän lesken haudalle. Mutta siitä ei ollut tullut mitään.