Hädässään ja tuskassaan koetti Kristiina rukoilla pyhimysrouvaa, johon verisiteet hänet sitoivat. Hän rukoili Sankta Eliniä lapsensa puolesta ja suuteli ristiä, jonka oli saanut isältään; sen sisällä oli kappale pyhän rouvan käärinliinaa. Mutta Kristiina pelkäsi Pyhää Eliniä, häväistyään sukuaan niin pahasti. Anoessaan Pyhän Olavin ja Pyhän Tuomaan esirukousta tunsi hän usein valituksensa kantautuvan kuuleviin korviin ja sääliviin sydämiin. Noita kahta oikeuden marttyyria rakasti hänen isänsä enemmän kuin mitään muita pyhimyksiä, enemmän kuin itse Laurentiustakin, jonka mukaan hän oli saanut nimensä ja jonka päivää syyskesällä hän aina juhli suurilla olutkesteillä ja runsaalla almujen jaolla. Pyhän Tuomaan oli isä itse nähnyt unissa kerran maatessaan haavoittuneena Baagahusin lähellä. Ihmisen kieli ei pystynyt kertomaan, kuinka herttaisen ja arvokkaan näköinen hän oli ollut, eikä Lauritsa ollut voinut lausua muuta kuin "herra, herra!" Mutta sädeloistossa seisova piispa oli koskettanut lempeästi Lauritsan haavaa ja luvannut, että hän oli saava pitää elämän ja liikuntakyvyn ja nähdä jälleen vaimonsa ja tyttärensä, kuten Lauritsa oli rukoillut. Sillä kertaa ei yksikään ihminen ollut uskonut Lauritsa Bjørgulfinpojan elävän toiseen päivään.
Niin, sanoi Erlend. Kuulihan sitä sellaista. Hänelle ei ollut koskaan sen tapaista sattunut, eikä se kai olisi käynyt päinsäkään — hän ei ollut koskaan ollut hurskas mies, kuten Lauritsa.
Sitten kyseli Kristiina vieraista, jotka olivat olleet heidän tuliaispidoissaan. Erlend ei tiennyt heistäkään paljoa. Kristiina huomasi, ettei hänen miehensä ollut sellainen kuin muut seudun asukkaat. Näistä olivat monet kauniita, vaaleita ja punakoita; heillä oli pyöreä, kova pää ja luja, voimakas ruumiinrakenne — jotkut vanhasta väestä olivat suunnattoman lihavia. Erlend oli kuin muukalainen vieraittensa joukossa. Hän oli päätä pitempi useimpia miehiä, kaitaluinen ja laiha; hänellä oli notkeat jäsenet ja hienot nivelet. Ja hänellä oli musta, silkinhieno tukka, kalpeanruskea iho — mutta siniset silmät sysimustien kulmien ja pitkien mustien silmäripsien alla. Hänen otsansa oli korkea ja kaita, ohimot kuopalla, nenä hieman liian iso ja suu hieman liian pieni näin miehiselle miehelle — mutta hän oli sittenkin kaunis; Kristiina ei ollut nähnyt ketään, joka olisi ollut läheskään niin kaunis kuin Erlend. Tämän pehmeä, hiljainen äänikin oli erilainen kuin toisten kalsea paapatus.
Erlend nauroi ja sanoi, ettei hänen sukunsa ollutkaan täältä kotoisin — lukuunottamatta isoisän äitiä Ragnfrid Skulentytärtä. Hänen, Erlendin, sanottiin muistuttavan suuresti äidinisäänsä, Gaute Erlendinpoikaa, Skogheimin herraa. Kristiina kysyi, mitä hän tiesi siitä miehestä. Mutta Erlend ei tiennyt juuri mitään.
Tuli sitten muuan ilta; Erlend ja Kristiina riisuutuivat parastaikaa. Erlend ei saanut millään auki kengännauhaansa, vaan leikkasi sen poikki, jolloin puukko luiskahti hänen käteensä. Siitä vuoti paljon verta ja hän kirosi pahasti. Kristiina haki pellavatilkun ompelurasiastaan. Hän oli paitasillaan. Erlend laski käsivartensa hänen vyötärölleen Kristiinan sitoessa kättä.
Äkkiä hän katsoi kauhistuneena ja hämmingin vallassa vaimoonsa — ja lensi samassa hehkuvan punaiseksi. Kristiina painoi alas päänsä.
Erlend veti pois kätensä. Hän ei virkannut mitään — silloin Kristiina poistui hiljaa ja kapusi sänkyyn. Hänen sydämensä jyskytti kumeasti ja kovasti kylkiluita vasten. Hän vilkaisi tavantakaa mieheensä. Tämä oli kääntänyt hänelle selkänsä ja riisui hitaasti vaatekappaleen toisensa jälkeen. Sitten hän tuli sänkyyn.
Kristiina odotti, että hän puhuisi. Hän odotti sitä niin kiivaasti, että toisinaan tuntui kuin ei hänen sydämensä olisi lyönyt lainkaan ja kuin se olisi vain värissyt hiljaa paikallaan.
Mutta Erlend ei sanonut halaistua sanaa. Eikä hän sulkenut Kristiinaa syliinsä.
Viimein hän laski viivähtäen kätensä Kristiinan povelle ja painoi leukansa tämän olkaa vasten, niin että parransänki pisti Kristiinan ihoa. Kun hän ei vielä sittenkään puhunut mitään, kääntyi Kristiina seinään päin.