Oli kuin hän olisi vaipunut vaipumistaan. Toisella ei ollut yhtään sanaa sanottavana — nyt, kun hän tiesi Kristiinan kantaneen hänen lastaan koko tuon pitkän, raskaan ajan. Kristiina puri hammasta pimeässä. Ei hän kerjäisi — jos toinen tahtoi olla vaiti, niin osasi hän olla vaiti hänkin, vaikka synnyttämispäivään asti. Kiukku kuohutti hänen mieltään, mutta hän makasi liikkumatta seinään päin kääntyneenä. Ja Erlend makasi hiljaa pimeässä hänkin. Tunti kului tunnin jälkeen heidän maatessaan yhä siten, kummankin tietäessä, ettei toinen nukkunut. Lopulta kuuli Kristiina Erlendin tasaisesta hengityksestä tämän vaipuneen uneen. Silloin hän antoi kyyneleiden vuotaa mielin määrin, surun ja loukkauksen ja häpeän kyyneleiden.
Eikä hän uskonut voivansa antaa tätä ikinä anteeksi.
* * * * *
Näin kului kolme päivää. Erlend oli kuin uitettu koira nuoren vaimonsa mielestä. Kristiina oli pakahtumaisillaan vihasta — ja tulistui silmittömästi huomatessaan toisen tarkastavan häntä, mutta kääntävän pois päänsä, jos hän katsoi sille suunnalle.
* * * * *
Neljäntenä päivänä Kristiina istui aamulla tuvassa Erlendin astuessa ovesta sisään ratsastuspukimissa. Erlend ilmoitti aikovansa lähteä länteen päin, Medalbyhyn, ja kysyi, halusiko Kristiina lähteä mukaan taloaan katsomaan; se kuului hänen huomenlahjatiluksiinsa. Kristiina vastasi haluavansa, ja Erlend auttoi itse hänen jalkaansa karvanahkasaappaat ja hänen olalleen hihavaipan hopeahakoineen.
Pihalla seisoi neljä hevosta valmiiksi satuloituina, mutta Erlend sanoi, että Haftor ja Egil saattoivat jäädä kotiin auttamaan viljan puinnissa. Sitten hän auttoi itse vaimonsa satulaan. Kristiina ymmärsi Erlendin aikovan puhua siitä, mikä erotti heitä. Erlend ei kuitenkaan sanonut mitään heidän verkalleen ratsastaessaan etelään, metsää kohti.
Teurastuskuu oli jo pitkälle kulunut, mutta vielä ei seudulla ollut satanut lunta. Päivä oli kylmä ja kirkas, aurinko vastikään noussut, ja kaikkialla, maassa ja puiden oksilla, kiilsi ja välkkyi valkoinen härmä. He ratsastivat Husabyn maita. Kristiina näki vähän vilja- ja sänkipeltoja, mutta enimmäkseen kesantoa ja vanhaa niittymaata, mättäistä, sammaleista ja pehkottunutta. Hän huomautti tästä.
Mies vastasi mahtaillen: "Kuinka sinä, Kristiina, joka ymmärrät niin hyvin maanviljelysasioita, et tiedä sitä, ettei kannata viljellä syömäviljaa näin lähellä kaupunkia — tuottavampaa on vaihtaa voit ja villat siemeneen ja jauhoon vierailta kauppiailta —."
"Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt vaihtaa kaikki se, mikä nyt lojuu pitkin parvien lattioita aikaa sitten pilaantuneena", sanoi Kristiina. "Mutta minä tiedän lain määräävän, että joka miehen, joka hoitaa maata, tulee kylvää pelloksi kolme neljännestä ja jättää kesannoksi neljäs. Eikä suinkaan kartanon herran maiden sovi olla huonommassa hoidossa kuin vuokramiesten mannut — sanoi isäni aina —."