Erlend naurahti ja virkkoi:
"Minä en ole milloinkaan tutkinut lakia siinä asiassa — kunhan minä saan irti sen, mitä minulle kuuluu, voivat talonpojat minun puolestani hoitaa maitaan kuten tahtovat; minä hoidan Husabytä niinkuin parhaaksi näen."
"Tahdotkos sinä olla viisaampi kuin manallemenneet isämme ja Pyhä Olavi ja Maunu-kuningas, näiden lakien laatijat?" kysyi Kristiina.
Erlend nauroi jälleen ja virkkoi:
"Sitä en ole ajatellut. — Mutta kylläpäs sinä, piru vieköön, tunnet hyvästi maan lait ja asetukset, Kristiina."
"Ymmärrän minä hiukan näitä asioita", lausui Kristiina, "sillä isäni pyysi usein Loptsgaardin Sigurdia lukemaan meille lakia hänen käydessään meillä, kun istuimme kotona illalla. Isä katsoi palveluskunnan ja nuorten hyötyvän siitä, että saivat kuulla näistä asioista, ja silloin luki Sigurd jonkun kaaren."
"Sigurd", muisteli Erlend. "Ahaa, nyt minä muistan, näin hänet meidän häissämme. Hän oli se isonenäinen, hampaaton ukko, jonka suusta valui kuola ja joka itki ja taputteli sinun rintaasi — hän oli sikahumalassa vielä seuraavana aamuna, kun hääkansa tuli katsomaan, miten minä panin sinun päähäsi vaimonhunnun —."
"Hän on mistä asti lieneekään tuntenut minut", vastasi Kristiina tulistuen. "Hän piti minua polvellaan ja leikki kanssani, kun minä olin pikkutyttö —." Erlend nauroi vielä:
"Olipa se outoa huvitusta — koko talonväki kuulemassa, kun se äijä paukuttaa lain kaaren toisensa jälkeen. Lauritsa on joka suhteessa niin erilainen kuin muut miehet — mutta sanotaanhan sitä niinkin, että jos talonpoika tuntisi lain ja ori voimansa, niin tulisi peikosta ritari —"
Kristiina päästi huudon ja läimäytti hevostaan lautasille. Erlend katsoi vihaisesti ja ihmetellen vaimoonsa, joka ratsasti hänen luotaan.