Pappi painoi Kristiinan lujasti itseään vasten:
"Kristiina — sinä olet saanut Jumalalta oikein sievän ja terveen pojan — hengittäähän se!" sanoi Gunnulf kiihkeästi itkeville naisille. "Se hengittää — Jumala ei voi olla niin julma, ettei kuulisi meitä!"
Papin vielä puhuessa tapahtui tämä. Äidin väsyneessä, hämmentyneessä mielessä häämötti eräs epäselvä muisto; hän muisti, miten oli nähnyt luostarin puutarhassa nupun aukeavan kukaksi, — siitä oli irrottunut ryppyisiä silkinhienoja helpeitä.
Muodoton sikiö liikahti — äännähti — ojensihe ja kehkeytyi pikkuruiseksi viininpunaiseksi lapseksi, jolla oli ihmisen muoto — sillä oli käsivarret ja sääret ja kädet ja jalat, joissa oli täydelliset sormet ja varpaat — se sätki ja pihisi hiukan.
"Miten pieni, pieni, pieni se on!" huudahti Kristiina heikolla, särähtävällä äänellä ja purskahti naurunsekaiseen itkuun. Ympärillä olevat naiset alkoivat nauraa kuivaten kyyneleitään, ja Gunnulf jätti Kristiinan heidän käsiinsä.
"Keikuttakaa poikaa kaukalossa, niin se huutaa paremmin", virkkoi pappi seuraten vaimoja, jotka kantoivat vastasyntyneen tulen ääreen.
Kun Kristiina heräsi pitkästä horroksesta, oli hän vuoteessa. Häneltä oli riisuttu läpihikiset, kauheat vaatteet ja hän tunsi suloisen lämmön ja rauhan virtaavan ruumiiseensa — hänen päälleen oli asetettu pieniä pusseja, joissa oli lämmintä nokkoshaudetta, ja hänet oli peitetty mattojen ja nahkojen sisään.
Joku sanoi, että hänen tuli pysyä hiljaa, kun hän yritti puhua. Huoneessa oli aivan hiljaista. Ja hiljaisuuden läpi kuului ääni, jota hän ei oikein tuntenut.
— "Nikulaus, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen —"
Jossakin liikuteltiin vettä.