Kristiina kohosi kyynärpäilleen ja katsoi huoneeseen sängystä. Lieden luona seisoi valkoiseen messupaitaan puettu pappi, ja Ulf Haldorinpoika nosti punaisen, ilkialastoman lapsen suuresta messinkivadista, antoi sen kummitädille ja otti tältä palavan kynttilän.
Kristiina oli saanut lapsen — se se nyt kirkui niin, ettei papin sanoja tahtonut kuulua ollenkaan. Mutta häntä väsytti niin — hän ei välittänyt mistään, hän tahtoi nukkua.
Sitten hän kuuli Erlendin äänen; tämä puhui nopeasti ja säikähtyneesti:
"Sen pää — sillä on niin kummallinen pää."
"Se on painunut", vastasi naisen ääni levollisesti. "Ei se ole mitään ihmeellistä — tämän miehenalun on täytynyt taistella ankarasti henkensä puolesta."
Kristiina huusi jotakin. Oli kuin hän olisi herännyt, kuin hänen sydämessään olisi liikahtanut — jokin — tuo oli hänen poikansa, ja se oli taistellut henkensä puolesta niinkuin hänkin.
Gunnulf kääntyi nopeasti ja hymyili — hän otti pienen valkoisen kääryn Gunna-rouvan sylistä ja kantoi sen vuoteen luo. Hän laski pojan äidin viereen. Sairaana hellyydestä ja onnesta hieroi Kristiina kasvonsa pieniä punaisia, silkinpehmeitä kasvoja vasten, jotka pilkistivät vaatteiden keskeltä.
Hän katsoi Erlendiin. Hän oli kerran ennen jo nähnyt tämän kasvot näin harmaina ja kurjannäköisinä — missä, sitä hän ei nyt saattanut muistaa, hänen päänsä oli niin oudontuntuinen ja pöppöröinen — mutta hän tunsi, että oli hyvä, kun hän ei muistanut. Ja teki niin hyvää nähdä Erlendin seisovan siinä veljensä kanssa — pappi oli laskenut toisen kätensä Erlendin olalle. Sanomaton rauha ja turvallisuus valtasi Kristiinan hänen katsoessaan tuota pitkää, albaan ja stolaan verhoutunutta miestä; nuo mustan hiusseppeleen ympäröimät pyöreät, laihat kasvot näyttivät niin voimakkailta, mutta Gunnulf hymyili kauniisti ja lämpimästi.
Erlend työnsi tikarin syvälle seinähirteen äidin ja lapsen taa.
"Tuo on nyt tarpeetonta", sanoi pappi nauraen. "Poikahan on jo kastettu."