Kristiina muisti mitä veli Edvin oli sanonut kerran. Äskensyntynyt lapsi oli yhtä pyhä kuin taivaan pyhät enkelit. Vanhempien synnit olivat puhtaaksi pestyt, ja itse se ei ollut vielä tehnyt syntiä. Arastellen ja varovasti hän suuteli noita pikkuruisia kasvoja.
Gunna-rouva tuli heidän luokseen. Hän oli lopen uupunut ja vihoissaan isälle, jolla ei ollut älyä kiittää apuvaimoja sanallakaan. Ja pappi oli ottanut hänen käsistään lapsen ja kantanut sen äidille — se olisi ollut hänen tehtävänsä siksi, että hän oli ollut synnytysmestari, ja siksi, että hän oli pojan kummi.
"Sinä et ole vielä lausunut mitään pojallesi, Erlend, etkä pitänyt sitä sylissäsi", sanoi hän suutuksissaan.
Erlend nosti kapalovauvan äidin vierestä ja painoi suunsa hetkeksi sen kasvoja vasten:
"Minä en taidakaan pitää sinusta oikein, pikku Naakkve, ennen kuin olen ehtinyt unohtaa, että sinä kiusasit äitiäsi niin hirveästi", sanoi hän laskien pojan taas Kristiinan viereen.
"Syytä sinä poikaa", sanoi vanha rouva äkeissään. Mestari Gunnulf nauroi, ja sitten nauroi myös Gunna-rouva. Hän tahtoi ottaa lapsen ja panna sen kätkyeen, mutta Kristiina pyysi hartaasti, että hän saisi pitää sen luonaan vielä vähän aikaa. Ja samassa hän nukahti poikansa viereen — hän tunsi vielä, että Erlend kosketti häntä hellävaroen, kuin olisi pelännyt satuttavansa; sitten hän nukahti uudestaan.
V
Kymmenentenä päivänä lapsen syntymän jälkeen sanoi mestari Gunnulf veljelleen heidän ollessaan aamulla kahden salissa:
"Nyt lienee aika, Erlend, lähettää sana vaimosi suvulle Kristiinan voinnista."
"Ei sillä taida olla niin kiirettä", vastasi Erlend. "Tuskinpa Jørundgaardissa iloitaan, kun kuullaan, että täällä jo on poika talossa."