"Miten voit ajatella", kysyi Gunnulf, "ettei Kristiinan äiti olisi huomannut jo syksyllä, että hänen tyttärensä ei ollut terve. Ja nyt hän pelkää varmasti —"
Erlend ei vastannut mitään.
Mutta vähän päivemmällä Gunnulfin istuessa pikkutuvassa ja puhellessa Kristiinan kanssa tuli Erlend sisään. Hänellä oli karvalakki päässä, lyhyt, paksu sarkainen päällystakki yllä, jalassa pitkät housut ja karvasaappaat. Hän kumartui vaimonsa puoleen ja taputti hänen poskeaan:
"Kas niin, Kristiina — tahdotko lähettää terveisiä Jørundgaardiin, nyt minä lähden etelään ilmoittamaan poikamme syntymästä —"
Kristiina sävähti punaiseksi — hän oli säikähtyneen, mutta myös iloisen näköinen.
"Se on oikeus ja kohtuus sinun isääsi kohtaan", sanoi Erlend vakavasti. "Minä vien itse sanan."
Kristiina makasi hiljaa hetken aikaa.
"Sano kotona", alkoi hän hiljaa puhua, "että minä olen kaivannut joka päivä siitä hetkestä asti, jolloin kotoa läksin, saada langeta isäni ja äitini eteen ja rukoilla heidän anteeksiantoaan."
Vähän myöhemmin Erlend lähti. Kristiina ei muistanut kysyä millä tavoin hän aikoi matkustaa. Mutt Gunnulf saattoi veljeään pihalle. Tuvan oven takan olivat Erlendin sukset ja keihäänkärjellä varustettu suksisauva.
"Lähdetkö hiihtämällä?" sanoi Gunnulf. "Kuka tulee mukaan?"