* * * * *
Kirkoista ja luostareista kuului iltasoitto Kristiinan astuessa Kristuksenkirkon pihaan. Silmänräpäykseksi hän uskalsi katsoa ylös kirkon länsipäätyyn — sitten hän loi häikäistynä katseensa maahan.
Ihmisten oma voima ei ollut voinut saada tätä aikaan — Jumalan henki oli elänyt pyhässä Øisteinissa ja muissa miehissä, jotka hänen jälkeensä olivat rakentaneet kirkkoa. Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa — nyt hän ymmärsi nuo sanat. Jumalan valtakunnan ihanuus heijastui noista kivistä, jotka todistivat, että hänen tahtonsa oli kaikki mikä on kaunista. Kristiina joutui vavistuksen valtaan. Jumalan täytyi kääntyä vihassa pois kaikesta, mikä on rumaa — synnistä ja häpeästä ja saastasta.
Taivaanlinnan pylväskäytävissä seisoi pyhiä miehiä ja naisia; nämä olivat niin kauniita, ettei Kristiina uskaltanut katsoakaan niitä. Iankaikkisuuden kuihtumattomat köynnökset kohosivat hiljaa, hentoina korkeuteen — kiersivät torneja ja pylväitä ja puhkesivat viimein kukkaan kivisinä monstranssiastioina. Keskioven yläpuolella riippui Kristus ristillä, sivullaan Maaria ja evankelista Johannes, ja nämä olivat niin valkoiset kuin lumi; ja tuon valkoisen keskeltä välkkyi kultaa.
Kolmeen kertaan hän kulki rukoillen kirkon ympäri. Mahtavat muurit päätä huimaavine, loputtomine pilareineen ja kaarineen ja ikkunoineen, katon valtava kallepinta, torni, ristin paistava kulta ylhäällä avaruudessa — sai Kristiinan vaipumaan maahan syntinsä kuorman alle.
Hän vapisi suudellessaan pääportin kirjailtua kivilevyä. Kuin salaman välkkeessä hän näki tummat puuveistokset kotikirkon ovella — jota hän oli suudellut lapsensuullaan isän ja äidin jälkeen.
Hän pirskotti vihkivettä lapsen ja itsensä päälle — muisti isän tehneen samoin hänen ollessaan pieni. Pusertaen lapsen lujasti rintaansa vasten hän kulki kirkon läpi alttaria kohti. Hän kulki kuin metsässä — pylväät olivat uurteiset kuin vanha puu, ja metsän sisälle lankesi valo monivivahteisena ja kirkkaana kuin taulu kuvaruutujen läpi. Korkealla hänen yläpuolellaan oli leikkivien eläinten ja ihmisten kuvia kivilehtien keskellä ja kivi-enkelit soittivat — mutta vielä paljon, pyörryttävän paljon korkeammalla kaartuivat holvit, kohottaen katon Jumalaa kohti. Eräässä salissa, joka oli syrjemmällä, toimitettiin palvelusta alttarin edessä. Kristiina vaipui polvilleen patsaan juureen. Laulu rasitti häntä kuin liian voimakas valo. Nyt hän näki, miten syvällä tomussa hän oli.
Pater noster. Credo in unum Deum. Ave Maria, gratia plena. Hän oli oppinut rukouksensa sanelemalla niitä isän ja äidin jälkeen ennen kuin oli ymmärtänyt niistä sanaakaan — oli osannut ne niin kauan kuin muisti. Herra Jeesus Kristus. Sellainen syntinenkö hän oli —
Korkealla kunniakaaren alla, ihmisten yläpuolella, riippui ristiinnaulittu Jeesus. Pyhä Neitsyt, hänen äitinsä, seisoi katsoen kuolemantuskassa viatonta poikaansa, joka kitui siinä kuoliaaksi pahantekijän tavoin.
Ja tässä hän makasi polvillaan maassa syntinsä hedelmä sylissään. Hän puristi lasta rintaansa vasten — se oli terve kuin omena, punainen ja valkoinen kuin ruusu — se oli nyt valveilla ja katsoi häneen kirkkailla, suloisilla silmillään.