* * * * *
Jatkaessaan matkaa ei Kristiina enää pannut lasta selkäänsä. Hän kantoi sitä sylissään painaen sen kasvot kaulakuoppaansa vasten. Hän ei voinut ajatella muuta kuin Sigrid Andreksentytärtä.
Hänen isänsä ei olisi voinut tehdä niin. Lauritsa Bjørgulfinpoika ei olisi voinut ratsastaa kerjäämään tyttärensä äpärälle perheoikeutta sen isän sukulaisilta — ei ikinä hän olisi tehnyt sitä. Eikä ikinä, ei kuuna päivänä hänellä olisi ollut sydäntä riistää Kristiinan sylilasta, pientä poloista, äitinsä sylistä, äitinsä rinnoilta, äidinmaidon vielä sen viattomilla huulilla pisaroidessa. Naakkve-poikaseni, sitä hän ei olisi hennonut tehdä — vaikka se olisi ollut tuhannesti oikein; minun isäni ei olisi tehnyt sitä.
Mutta hän ei saanut silmistään tuota kuvaa: ratsujoukkoa, joka katoaa pohjoiseen tunturisolaan, missä laakso on ahdas ja vuorensyrjät työntyvät yhteen sankan metsän peittäminä. Kylmää huokuva joki syöksyy pauhaten pohjapaadelta toiselle, jäänviheriänä, pärskyen, mustia häränsilmiä tehden. Se, joka putoaa syvyyteen, ruhjoutuu kuoliaaksi kivien välissä. Oi Jeesus, Maaria!
Sitten hän näki edessään Jørundgaardin kotiniityt valoisana kesäyönä — näki itsensä juoksemassa polkua alas honkametsän laidassa joen rannalla olevalle vihreälle kentälle, joka oli vaatteiden pesupaikka. Vesi juoksi väkevänä, yksitoikkoisesti kumisevana virtana laakeassa, kivisessä uomassaan. Jeesus Kristus, en jaksa enää —!
Mutta isä ei sittenkään olisi hennonut tehdä niin. Ei vaikka se olisi ollut kuinka oikein. Jos minä olisin rukoilemalla rukoillut polvillani: Isä, sinä et saa ottaa minulta lastani!
* * * * *
Kristiina seisoi Feginsbrekkalla, ja kaupunki loisti hänen allaan illan kultaisessa ruskossa. Joen leveän, välkkyvän kaarteen tuolla puolen näkyi ruskeita, turvekattoisia taloja, tuuheita tarhoja, vaaleita kivisiä rakennuksia, joilla oli pykäläiset päädyt, kirkkoja, joista toisissa oli musta lautakatto, toisissa himmeä lyijynkarvainen kupu. Mutta yli vihannan laakson, yli tuon kaupungin kohosi Kristuksenkirkko niin jättiläismäisenä ja häikäisevän valkeana, että kaikki näytti aivan kuin lepäävän sen jaloissa. Päin auringon hohdetta kimmeltävine ikkunaruutuineen, torneineen ja huimaavine huippuineen sekä kultaisine viireineen se seisoi siinä viitaten valoisaa kesätaivasta kohti.
Joka puolella näkyi vihantia viljelysmaita, ja kukkuloilla oli mahtavia kartanoita. Takana levisi vuono avarana ja kirkkaana, kuvastellen isoja hattaroita, joita vaelsi häikäisevän sinisten tunturien takaa toiselta puolen. Luostarisaari päilyi kuin vihreä seppele valkoisine kivitalo-kukkasineen vuonossa, ja laineet loiskivat hiljaa sen rantoihin. Oi, kuinka paljon laivanmastoja rannassa, kuinka paljon kauniita taloja!
Häikäistyneenä ja itkien vaipui nuori vaimo alas tiepuoleen pystytetyn ristin eteen, missä tuhannet pyhiinvaeltajat olivat polvistuneet kiittämään Jumalaa, jonka auttavat kädet ojentuivat ihmisiä kohti näiden vaeltaessa vaarallisen, kauniin maailman halki.