Oletko sinä unohtanut tämän. Kristiina? Missä ovat ne teot, joiden tulee todistaa viimeisenä päivänä, että olet parru Jumalan kirkossa — hyvät teot, jotka todistavat sinut Jumalan omaksi?
Herra Jeesus, hänen hyvät tekonsa! Hän oli lukenut rukoukset, jotka oli opetettu hänelle. Hän oli ojentanut almut, jotka hänen isänsä oli pannut hänen käsiinsä, hän oli auttanut äitiään tämän pukiessa köyhiä, ravitessa nälkäisiä, hoidellessa sairaiden haavoja.
Mutta pahat työt olivat hänen omansa.
Hän oli tarrautunut kaikkiin, jotka soivat hänelle turvaa ja tukea. Hän oli kuunnellut veli Edvinin helliä kehoituksia, nähnyt tämän surun hänen syntinsä johdosta, omistanut tämän lempeät esirukoukset — ja heittäytynyt polttavaan hekkumaan heti kun oli päässyt hänen hyvien, vanhojen silmiensä alta. Makaillut navetoissa ja suojissa tuntien tuskin häpeää siitä, että oli narrannut hyvää, kunnianarvoisaa Groa-rouvaa, nauttinut hurskasten sisarten ystävällistä huolenpitoa ymmärtämättä hävetä sittenkään, kun nämä kiittivät hänen lempeää luontoaan ja säädyllistä menoaan isälle.
Oih, vaikeinta oli ajatella isää. Isää, joka ei ollut sanonut hänelle yhtään ynseää sanaa tullessaan hänen luoksensa keväällä.
Simon oli salannut hänen kanssaan sen, että oli tavannut kihlattunsa toisen miehen kanssa majalassa, joka oli kaiken maailman kulkijoita varten. Ja Kristiina oli antanut hänen kärsiä syyn omasta sanansyönnistään, antanut hänen astua syyllisenä isänsä eteen.
Oi, isä, pahimmin hän oli rikkonut isää kohtaan. Ei, äitiä. Se oli vieläkin pahempaa. Jos hänen Naakkvensa osoittaisi varttuessaan yhtä vähän rakkautta äitiään kohtaan kuin hän oli suonut omalle äidilleen — ei hän jaksaisi sitä kestää. Äidille, joka oli synnyttänyt hänet ja ruokkinut häntä rinnoillaan, valvonut hänen vieressään öitä hänen ollessaan sairas, pessyt hänet ja sukinut hänen tukkaansa iloiten siitä, että se oli kaunis. Ja kun hän ensi kertaa oli itse tuntenut tarvitsevansa äitinsä lohdutusta ja apua, hän oli heti odottanut äidin tulevan luokseen, kaikesta nöyryytyksestä huolimatta. Äitisi olisi kyllä lähtenyt pohjoiseen ja tullut sinun luoksesi, jos hän olisi tiennyt, että siitä olisi ollut lohtua sinulle, oli isä sanonut. Oi äiti, äiti, äiti —!
Hän muisti äkkiä, miten Jørundgaardin kaivovesi oli näyttänyt puhtaalta ja kirkkaalta puisissa kupeissa. Mutta isällä oli lasipikari, ja kun hän täytti sen vedellä ja pani sen auringonpaisteeseen, niin se oli liejuista ja täynnä törkyä.
Nyt, herra kuningas, minä näen, millainen olen!
Hyvyyttä ja rakkautta hän oli vaatinut kaikilta ihmisiltä suoranaisena oikeutenaan. Hän oli kokenut ääretöntä hyvyyttä ja rakkautta elonsa päivinä. Mutta jo ensimmäisellä kerralla, kun joku oli noussut häntä vastaan, oli hän kohonnut pystyyn kuin myrkkykäärme, valmiina pistämään. Hänen tahtonsa oli ollut kova ja terävä kuin veitsi hänen toimittaessaan Eline Ormintyttären kuolemaan.