Hän olisi noussut varmasti vaikka itse Jumalaa vastaan, jos tämä olisi laskenut oikeamielisen kätensä hänen päälleen. Miten olivatkaan isä ja äiti jaksaneet kestää kaiken — kolme lasta he olivat kadottaneet pieninä, nähneet Ulvhildin vaipuvan hautaan koettuaan pitkät surulliset vuodet hankkia tälle terveyttä. Mutta he olivat kantaneet kaikki koettelemuksensa kärsivällisesti eivätkä olleet kertaakaan epäilleet, ettei Jumala olisi katsonut heidän lapsiensa parasta. Ja sitten oli hän tuottanut heille niin paljon surua ja häpeää.
Mutta jos joku olisi koskenut hänen lapseensa — jos he olisivat ottaneet sen, kuten Sigrid Andreksentyttäreltä otettiin hänen lapsensa —. Oi, älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta!
Helvetin kuilun reunalle hän oli joutunut. Jos hän olisi kadottanut poikansa, olisi hän viskautunut kuohuvaan syvyyteen, heittänyt pilkaten toivon kaikkien niiden hyvien, rakastavien ihmisten jälleennäkemisestä, jotka olivat rakastaneet häntä — tappanut itsensä ja joutunut perkeleen huomaan.
Ei ollut siis kovin ihmeellistä, että Naakkvella oli verisen käden merkki rinnassaan.
Oi Pyhä Olavi, joka kuulit minua silloin, kun rukoilin sinua auttamaan lastani! Kun rukoilin, että kääntäisit rangaistuksen minuun ja jättäisit rauhaan viattoman. Oi, herra, minä tiedän, olen pitänyt oman puoleni sopimuksesta.
Kuin villi, pakanallinen eläin hän oli karannut pystyyn ensimmäisestä ojennuksesta. Erlend. Ei hetkeäkään hän ollut uskonut, ettei tämä enää pitäisi hänestä. Sillä jos hän olisi niin uskonut, silloin hän ei olisi jaksanut elääkään enää. Ei, hän oli ajatellut salaa itsekseen, että kun hän tuli taas kauniiksi ja terveeksi ja iloiseksi — silloin saisi tämä olla pyytäjänä. Ei Erlend ollut rakkaudeton talvellakaan. Vaikka hän, Kristiina, oli kuullut pienestä pitäen sanottavan, että paholainen pysytteleikse aina raskaan vaimon kintereillä kiusaten häntä hänen ollessaan heikko, oli hän kallistanut korvansa sen valheille. Hän oli ollut uskovinaan ettei Erlend enää vähnänyt hänestä, siksi että hän oli ruma ja sairas — huomatessaan miehensä surevan sitä, että oli toimittanut itsensä ja vaimonsa juorujen alaiseksi. Hän oli tappanut Erlendin pienet hellät sanat tämän huulille, ja kun hän itse viekoitteli tämän käyttämään kiivasta ja ajattelematonta kieltä, veti hän ne sopivalla hetkellä esiin. Herra Jeesus, oliko hän siis ilkeä nainen — hän oli ollut huono vaimo.
Joko nyt huomaat, Kristiina, tarvitsevasi apua?
Kyllä, herra kuningas, huomaan sen nyt. Tarvitsen suuresti sinun tukeasi, etten kääntyisi uudelleen Jumalasta pois. Ole kanssani sinä kansanpäällikkö, minun astuessani esiin rukouksineni, rukoile armoa minulle. Pyhä Olavi, rukoile puolestani!
Cor mundum crea in me, Deus, et Spiritum rectum innova in visceribus meis.
Ne projicias me a facie tua —